— No totta tosiaan — nauroi rouva Aarnio — etteikös sen ole nenä noessa! No niin se käy kokille. Voi minun päiviäni, ei nyt tarvitsisi muuta kuin että tulisi joku potilas.
Nyt se rypistää ankarasti kulmakarvojaan, vilkaisee sitten taskukelloaan. Sen on odotusaika, eikä kuulu potilaita. Hän rypistää yhä enemmän otsaansa, astuu yhä vinhakammin, heilauttaa käsivarttaan, napsauttaa sormillaan. Nyt hän jo melkein juoksee — kumma ettei lyö päätään puun runkoon. Hän on kovin huonolla tuulella, kun on vastaanottoaika eikä kuulu potilaita.
Ei, rouva Aarnio, tohtori Sommer ei ensinkään odota potilaita, hän päin vastoin pelkää niitten tulevan. Hän on tiedemies. Hän ajattelee kemiallista liuvostaan, se on jäähtymässä; kun sen ainekset ovat kiteytyneet, on hänellä oleva kädessään uusi, ennen tuntematon aineyhdistys, joka kenties tulee olemaan kuinka tärkeä ihmiskunnan kehitykselle. Hän on varma siitä, sitä merkitsee sormien napsutus. Hän laskee vielä kerran liuvoksensa ainesuhteet, sitä tietää otsan rypistäminen. Huomenna jo kenties lentää hänen keksintönsä tiedekunnalle Helsinkiin, sitä merkitsee kävelijän tuima vauhti. Eikä tohtori Sommer lainkaan lyö päätään puun runkoon.
Rouva Heitman tuli ehdottomasti verranneeksi toisiinsa niitä kahta miestä, joita hän tänään oli katsellut sivulta päin ja joitten sielunelämään hän tarmonsa takaa oli koettanut tunkeutua, ja hän kysyi itseltään:
— Kumpi heistä on onnellisempi?
Toisen astuttavaksi näytti elämä asettaneen kauniimmat kenttänsä, pehmeimmät pientarensa. Elämän onni hymyili hänelle lämpimän kodin jokaisesta sopesta. Hän nautti kanssaihmistensä kunnioitusta ja luottamusta. Aineellisen varallisuuden mukana kasvoi hänen arvonsa päivä päivältä. Hänen laivansa viiltelivät vesiä, hänen metsänsä huminoivat penikulmain laajuudelta, hänen nimellään oli kaikua. Mutta hänen sisimmässään kävi taistelu, hänen täytyi voittaa itsensä, tekeytyä toiseksi kuin hän oli, ja hänen elämänsä olisi kuitenkin voinut olla toisellainen.
Tohtori Sommerin ulkonaiset elämänehdot eivät olleet niinkään loistavat. Murheen maljasta häntä juotettiin. Ja kuitenkin oli hän onnellinen mies. Itselleen uskollisena eli hän sisimmässään ehyttä elämää, jota ei vaikeimmatkaan ulkonaiset olot voineet häritä.
— Kas kuinka hän astuu tuolla pää pystyssä, voitostaan varmana. Hän on kuin kuningas valtakunnassaan!
Pieni tyttö tulee puutarhaan. Hänellä on käsi kääreessä, hän etsii tohtoria. Pelosta kalpeana niiaa hän käytävän reunassa. Tohtori ei huomaa, hän elää tieteen maailmassa. Hän ei muista omia raskaita huoliaan, hän ei näe heräävää kevättä ympärillään eikä hän huomaa kalpeata lasta, joka yhä uudelleen niiaa käytävän reunassa. Viimein tyttö rohkaisee luontonsa. Hän asettuu niiaamaan keskelle käytävätä juuri hänen eteensä. Nyt hän huomaa hänet. Kuinka ystävällisesti hän tarttuu tyttöä käteen ja taluttaa hänet sisään hellästi kuin isä lapsensa.
— Sellainen hän on — sanoi Aarnio — aina ystävällinen varsinkin vähempiosaisia kohtaan, ja köyhiltä hän ei ota penniäkään.