— Ja on sitten itse niin köyhä, ettei edes jaksa vuokraansa maksaa — huomautti rouva Aarnio ovessa mennessään talouttaan katsomaan.
Kauppaneuvosta itseään kutsuttiin konttoriin ja rouva Heitman jäi yksin. Hän aukaisi ikkunan. Iltatuuli tuuditteli puutarhan nuorta vehreyttä. Lehmus loi varjoa ja poppeli tuoksui. Hän hengitti syvään. Hänenkin rinnassaan kierteli keväinen tuulahdus. Tuntui kuin siellä jotain olisi sulanut, jotain vapautunut. Nuoruudenunelmat, maahan tallatut, kuoloon tuomitut, uskalsivat kohottaa ruususiipensä paljon romun alta. Mitä kaikkea niiden peitteeksi olikaan heitetty vuosien kuluessa. Siinähän oli kokonainen vuori niiden hautakumpuna ja olihan sen haudan partaalla unhotuksen sävelkin jo ammoin loppuun soinut. — Lennelkää, te ruususiipiset nuoruudenunelmat illan viileässä! Eläkää vielä hetkinen, sillä te ette enään ole vaarallisia. Te olette vain varjo entisestänne, ettekä te enään voi tuottaa kärsimystä.
Hän istui siinä kauvan unelmiin vaipuneena. Poissa oli raukeus hänen kasvoistaan. Hän oli sinä päivänä nähnyt niin paljon kaunista, että ne muistot taas elähyttäisivät mieltä pitkiksi ajoiksi.
Hiekassa siellä käytävällä näkyivät vielä tohtori Sommerin jäljet, tiedemiehen, joka oli muukalainen ihmisten keskellä, — suurten, kömpelöiden tohvelien jäljet ja niitten vieressä pienet, sirot, paljaan lapsenjalan painamat.
Ja kenties näkyivät ne vielä jossain muuallakin kuin puutarhan-käytävän löyhässä hiekassa. —
Alkoi kuulua askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Rouva Heitman säikähti. Hän tahtoi olla yksin, hän tahtoi ajatella rauhassa. Hän pakeni Eevan kamariin. Hän sulki oven ja heittäytyi nojatuoliin. Kuinka helppo siinä oli hengittää. Kuinka hyvin hän ymmärsi sen lapsen mielen. Kuinka hyvin hän tajusi hänen tarpeensa luoda tällainen oma pieni maailmansa itselleen ja ajatuksilleen. Sehän oli kuin virkistävä kosteikko keskellä väsyttävää aavikkoa, tämän maailman turhamaisuuden ikävää aavikkoa.
Rouva Heitman ajatteli itseään ja omia ajatuksiaan ja sitä asiaa, jota varten hän oikeastaan oli tullut tänne. Ja hän naurahti sen vähäpätöisyydelle. Eevan kuvan edessä, täytyi kaiken, mikä oli itsekästä ja halpaa ja pientä sulautua pois aivan kuin usvat haihtuvat auringonsäteitten tieltä. Ja hän päätti, että se asia saisi ainiaaksi jäädä ajamatta.
Eevan soittokoneen kansi oli jäänyt auki. Tuntui kuin koskettimet vielä olisivat liikkuneet, kuin viimeinen sävel vielä olisi värähdellyt huoneessa. Nuottivihko oli auki telineellä. Rouva Heitman nousi katsomaan, mitä siinä oli esillä. Se oli kansanlaulu.
Pöydällä oli avattu kirja ylösalaisin käännettynä, se oli nähtävästi kesken lukemisen. Hän otti sen käteensä. Se oli eräs englanninkielestä käännetty romaani. Lukija oli lyijykynällä merkinnyt reunoihin mieluisimpansa kohdat. Rouva Heitman luki sellaisen.
"Oi musiikki, sinä ihanin niistä hengistä, jotka Jumalata palvelevat, millä olen ansainnut että niin usein käyt luonani? Se on liiaksi paljon, sinä suuri ja jumalallinen henki, että sinä laskeut sen luo, joka on halvin palvelijoistasi! Sillä minä olen liian kurja voidakseni sanoa maailmalle, kuinka kaunis pelkkä siipeisi suhina on, kuinka suloinen huultesi huokaus, kuinka ihana hiljaisin kuiskeesi! Viivy siellä, sinä Luojan äänen ylevin muoto, viivy siinä puhtaassa ja värittömässä eetterissä, joka yksin on sinulle sovelias olinsija! Minun ääneni sinua kauhistuttanee. Oi rakkaimpani, olkoon palvelijallesi kylliksi, saada uneksia sinusta ja kuolla!" —