— Ihanteitten maassa sinä asustat Eeva, kantakoon siipesi kauvas — sanoi rouva Heitman laskien kirjan kädestään.
Kun rouva Aarnio myöhemmin tuli vieraansa luo, löysi hän hänet soittokoneen äärestä, sillä hän oli taitava pianon soittaja. Sävelten aalloilla oli hän liidellyt merta kirkasta ja karitonta pois olevaisuuden ahtailta aloilta.
— Johan sinä soitollas minutkin viet mukanas — sanoi Alma Aarnio — mieheni olet sinä aivan lumonnut. Hän on koko ajan istunut kuin kivettyneenä tässä ikkunan alla ja siellä hän näkyy istuvan vieläkin, enkä minä suinkaan nyt soisi herättää häntä, sillä tahtoisin puhua kanssasi kahdenkesken eräästä asiasta, joka hyvin rasittaa mieltäni.
Rouva Heitman aavisti hämärästi minnepäin puheet nyt kääntyisivät ja hänen olisi tehnyt mieli paeta pois niitä kuulemasta.
— Sinä et soita enään, Alma — sanoi hän vältellen — se on vahinko, sinulla on kuitenkin taipumusta, ja äänesikin oli oikein kaunis. Kenties Eeva sinulta onkin perinyt laululahjansa.
— Ne on jo laulettu minun lauluni ja soiteltu minun soittoni — vastasi Alma Aarnio hiukan surumielisesti — tässä maailmassa valitettavasti ei tulla toimeen pelkällä musiikilla. Kuules, Hanna, sinun täytyy kuunnella minua muutamassa asiassa, joka on huolenani, mutta josta en ole voinut hiiskua edes miehellenikään. Minä luotan sinun arvostelukykyysi ja minä tiedän sinun ottavan osaa toisen suruun aivan kuin jos se olisi omasi. Sanos, Hanna, uskotko sinä että lapsuuden ystävyys nuoren naisen ja miehen välillä kehittyneemmälläkin ikäkaudella voi pysyä pelkkänä ystävyytenä.
— On sanottu että se ei sitä tee — vastasi Hanna Heitman — mutta minun uskoni on toinen. Minä uskon että miehen ja naisen välillä voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys millä ikäkaudella tahansa, ilman että siihen tarvitsee sekoittua rahtuistakaan lemmellisyyttä. Mutta se riippuu luonteista, kehityskannasta ja monesta muusta seikasta.
— Puhukaamme peittelemättä, sanoi Alma Aarnio ja hänen äänensä vähän värähteli — sinä tiedät ketä minä tarkoitan ja miksi minä ylimalkaan puhun näistä asioista. Tässä minun silmäni alla ovat he kuin sisaruksina leikitelleet lapsuutensa viattomat leikit. He ovat ylenneet nuorukaiseksi ja neidoksi ja veljeksi ja sisareksi he yhä sanovatkin toisiaan, mutta kuka voi tutkia sydänten salaisuudet? Ken tietää mitä voi herätä nuoressa mielessä, kun kävellään käsityksin kevätillan viehkeydessä. Tämä pelko ei ole milloinkaan ennen pujahtanut mieleeni, mutta näinä päivinä on se vaivannut minua kuin paha aavistus.
— Onko sinulla sitten mitään erityisiä syitä pelkoosi? — kysyi
Hanna Heitman ja katsoi Almaa tutkivasti silmiin.
— Ei varsinaisesti. Sen vain olen huomannut että heidän katseensa liian kauvan viipyvät toisissaan, ja että Väinö Eevan tultua on ihan kuin uusi ihminen, hän on iloinen, puhuu ja nauraa, näkee ja kuulee aivan niinkuin muutkin. Mutta hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan äänen ja puhuu ainoastaan Eevalle. Ja sitten hänen mustain silmäinsä kiilto on välistä ihan peloittava, on kuin niistä katselisi noituuden henget, ja minä vapisen valvattini puolesta onko hän jo saanut hänet lumoihinsa?