— Olisiko sinusta sitten niin suuri onnettomuus, jos Eeva rakastuisi
Väinöön? — kysyi Hanna Heitman.
— Hanna, Hanna, ja sitä sinä kysyt, sinä, joka olet meidän perheen läheinen ystävä! Täytyyhän sinun ymmärtää, jos vähänkin ajattelet, että se olisi kaikkein suurin onnettomuus, mikä meidän perhettä voisi kohdata. Ajatteles, puolihupsu haaveilija, josta ei milloinkaan voi mitään tulla, ja meidän ainoa lapsemme! Ei, se ei saa tapahtua, ennen antaisin hänet tuonen neitten tuuditella. Minun täytyy keksiä keinoja saadakseni heidät eroitetuksi. "Mikä on kaukana silmästä, se on kaukana sydämmestäkin" sanotaan.
— Meidän äitien keinot auttavat valitettavasti niin vähän — sanoi
Hanna Heitman ja huokasi syvään —
mitä taidamme ihmiset poloiset
elon lankojen kehrääjille?
— Ja kun vielä tuntee Eevan luonteen — jatkoi Alma Aarnio levottomana minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei mikään mahti ota sieltä. Sanotaan että hän on perinyt sen ominaisuuden minulta, en tiedä, mutta hänessä se ainakin esiintyy moninkertaisena. Se vain on varma, että jos Eeva kerran mieltyisi Väinöön, niin hän ei hänestä luopuisi, tuli mitä tuli.
Hanna Heitman kuunteli häntä aivan tyynenä. Hän vain ihmetteli itseänsä ja mielensä muutosta. Hän oli aamulla tullut tänne sydän täynnä pelkoa juuri saman asian tähden, joka ahdisti Eevan äidin mieltä, vaikka toisesta syystä. Hän oli tullut tänne pyytääkseen Alma Aarniota ajoissa torjumaan onnettomuutta kodistaan ja hän oli uskotellut itselleen, että hän teki sen sulasta ystävyydestä Eevaa ja koko Aarnion perhettä kohtaan.
— Koeta rauhoittua, hyvä ystävä — sanoi hän tarttuen Almaa käteen — minä uskon ihan varmaan, että pelkosi on kokonaan perusteeton. Sanoin äsken mielipiteenäni, että miehen ja naisen välillä millä ikäkaudella tahansa voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys, pelkkä ystävyys, mutta että se riippuu luonteista, kehityskannasta ja monesta muusta seikasta. Väinön luonnetta en niin tarkoilleen tunne, mutta Eevan luulen tuntevani juuri sellaiseksi ystävyys-luonteeksi. Sukkamielen, sulohaltijan, en luule vielä jalkaansa astuneen hänen kukkamaihinsa, hänen kuiskeilleen on hänen korvansa kuuro, ainakin vastaiseksi. Se on minun varma vakaumukseni, ja minua on aina pidetty ihmistuntijana. Pelkäät Väinön jo kenties saaneen hänet lumoihinsa. Ei, hyvä ystävä, niinpäin se ei konsaan käy. Sielutieteellinen tosiasia on, että voimakkaampi henki aina vie mukanaan heikomman, ja näistä kahdesta on Eeva epäilemättä voimakkain. Jos jompikumpi heistä on lumoihin joutunut, on se ollut poikarukka. Ja omista sanoistasi päättäen on niin jo käynyt — hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan äänen. — Sanoit siitä asiasta siis olemme selvillä. Sanoin: poikarukka, mutta sillä en suinkaan tarkoittanut, että hänen kohtalonsa tässä suhteessa olisi säälittävä, päinvastoin. Sillä se maailma, johon Eeva hänet vie mukanaan, on ihanteen kirkas maailma, ja jos Väinö jaksaisi seurata häntä sinne, kenties soisi siellä hänellekin sävel, joka nostaisi lamaisen mielen ja antaisi elämisen rohkeutta.
— Mielikuvitusta, ystäväni — sanoi Alma Aarnio surullisesti — sinä elät mielikuvitusten maailmassa ja katselet olevia oloja haaveitten hunnun lävitse. Mutta jonkun verran perää voi puheessasi kuitenkin olla, varsinkin mitä lumoukseen tulee. Ja minun täytyy tunnustaa, että mieleni nyt on koko joukon rauhallisempi kuin alkaissani tätä keskustelua. Mutta jonkinlaisiin varokeinoihin minun kumminkin täytyy ryhtyä.
Vähitellen katosi levottomuus kokonaan hänen kasvoistaan, joihin sen sijaan tuli päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän oli niin tyytyväisen näköinen, että näytti siltä kuin hän jo olisi ollut aivan selvillä ohjelmastaan.
Nuoruudenystävät istuivat vastakkain, ääneti, kumpikin vaipuneena ajatusmaailmaansa. He istuivat lähekkäin, pieni pöytä vain oli välillä narcissikukkineen, ja kuitenkin olivat he kaukana toisistaan. Olivatko he oikeastaan milloinkaan ymmärtäneet toisiaan!