Läheisyydessä olevan vanhan kirkon kello löi yksitoista kumeata lyöntiä.
— Hyvänen aika, yö on tulossa ja aamulla varhain he jo lähtivät.
Hanna Heitman nousi lähteäkseen. Kesäillan viileässä kulki hän hiljaista katua kotiaan kohti.
Mutta kun hän tuli sille nurkkaukselle, josta hänen olisi pitänyt kääntyä rantakadulle, jonka varrella hänen kotinsa oli, niin hän kääntyikin toisaalle. Ilta oli niin kaunis, että se vietteli hänet vielä lähtemään kävelylle. Ajattelematta minnepäin hän menisi, kulki hän kuin vaistomaisesti valtakatua pitkin tulliporttia kohden. Ei ollut enään juuri ketään liikkeessä. Siellä täällä porttikäytävissä seisoi palvelustyttöjä ja nuoria työmiehiä iloisesti keskustellen. Jostakusta avonaisesta ikkunasta kurkisti uteliaat kasvot myöhäistä vaeltajaa. Hän kulki kiireisin askelin aivan kuin hän olisi paennut jotakuta. Ketä sitten? itseäänkö ja omia ajatuksiaan?
Hän ajatteli miestään, joka kierteli maaseutua vaivaloisilla virkamatkoilla ja joka aina oli ollut hänelle hellä ja hyvä.
Sitten ajatteli hän poikaansa, ainoata lastaan, josta hänellä tähän asti oli ollut vain iloa. Hän seurasi häntä sinne kauvas Elben rannoille, jossa hän oli opintoja harjoittamassa. Hän oli vasta niin nuori, Väinön ijässä, yhdenkolmatta, ja hän oli jo ennättänyt niin kauvas opin tiellä. Mutta, oi kuinka kaukana hän oli kotimaastaan ja äidistään, yksin ventovieraissa. Hanna Heitmannin teki mieli istuutua tiepuoleen itkemään. — Ja hänen oli ikävä siellä, hän tiesi sen, vaikka hän kirjeissään huolellisesti karttoikin sitä sanomasta. Surumielisyys puhui kumminkin rivien välistä, vaikka hän koettikin reippaasti kertoa opinnoistaan, jotka häntä huvittivat ja suuren kaupungin loistoelämästä, joka oli hänelle niin uutta.
Sitä paitse pelkäsi äiti, että hänen sydäntään kalvoi syvempikin suru kuin koti-ikävä. Minkätähden hän ei milloinkaan maininnut Eevan nimeä? Ei kirjeissäänkään koskaan sanallakaan kysynyt niinkuin muita vähemmänkin tuttuja kotipuolen ihmisiä. Ja Eevan seurassa oli hän viime vuosina ollut jäykkä ja äänetön. Eikä hänen tunteensa olleet tuulten ajeltavissa.
Hanna Heitman oli jo ennättänyt viertotielle. Oli jo melkein puolenyön aika. Heikosti vain punersi enään lännen ranta. Iltatuuli oli tyyntynyt, ei värähtänyt koivun vaalea lehvä, eikä huojunut oksa niinipuun. Kesäyön kirkkaus loi joka esineeseen tenhoisaa valoaan. Hanna Heitman pysähtyi, hän katseli alaspäin loivaa rinnettä ja yhä kapenevaa maantietä. Vieläkö hän jatkaisi kävelyään vai täytyisikö jo palata kaupunkiin? Mutta ennenkuin hän ennätti tehdä päätöksensä, näki hän kaukaa kolme ihmisolentoa, jotka olivat tulossa kaupunkiin päin. Hän tunsi heidät heti. Eikö hän ollutkin lähtenyt heitä vastaanottamaan? Oliko hänen nyt kääntyminen vai astuttava eteenpäin? Hän ei tahtonut häiritä heitä. Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui suuren niinipuun alle, joka tuuheilla, alasriippuvilla oksillaan kokonaan peitti hänet näkyvistä.
Ryhmä läheni hitaasti, ja yhä hitaammin jota lähemmäksi se tuli, aivan kuin he olisivat pelänneet, että matka loppuu liian pian. Eeva käveli keskessä, sen hän näki jo kaukaa. Nyt saattoi jo eroittaa heidän ulkomuotonsa yksityisseikkoihin asti. Siinä oli paljon kauneutta koolla kasvojen jalostuneissa piirteissä ja hentojen vartaloiden nuorteissa muodoissa.
Nyt kuului jo puhekkin. Se oli Eevan ääni: