— — mutta se on kuitenkin olemassa! me sen tiedämme, ja minä uskon että kaikki nuoret sen tietävät. Mutta sitten tulee elämä, arkielämä kiistoineen. On kuin paneutuisi unhotuksen huntu heidän silmilleen tai kasvaisi epäilyksen kaihit. Ja kun he eivät enään näe selvästi, eivät he enään jaksa uskoakkaan. Ani harvat, taiteilijat ja runoilijaluonteet sen säilyttävät läpi elämän. Niinpä ystävämme, vanhukset salomaan mökissä.
— Rakas sisar ja veli, jos me todella päätämme uhrata elämämme korkeimman kauneuden palvelukseen, niin emme saa säikähtää suurimpiakaan vaikeuksia, meidän täytyy antaa itsemme kokonaan alttiiksi, niinkuin…
Enempää ei rouva Heitman voinut selvästi eroittaa. Hän näki heidän pysähtyvän lyömään kättä toistensa kanssa ikäänkuin lupauksen vahvikkeeksi ja pian he katosivat hänen näkyvistään.
III.
Seuraavana aamuna ani varhain istui kauppaneuvos Aarnio pulpettinsa ääressä työhuoneessaan. Hänellä oli vieressään korkea pinkka tilikirjoja, konttoristien tekemiä, jotka hänen oli katsottava lävitse, ja hän selaili parhaillaan sellaista laskien yhteen sivumääriä ikäviä numeroita, verraten summia toisiinsa ja seuraten tarkalleen kaksinkertaisen kirjanpidon mutkikasta kulkua. Tuon tuostakin veti hän aimo savun väkevästä sikarista ikäänkuin huumatakseen itseään ja saadakseen innostusta, jota häneltä toden teolla kokonaan näytti puuttuvan. Muuten hän ei nostanut katsettaan tilikirjasta, rivi riviltä, sivu sivulta yhä eteenpäin. Joskus vain vilkasi hän korkeata pinkkaa siinä vierellään, hän loi siihen toivottoman katseen — tulisiko siitä loppua milloinkaan! Mahdotonta, sillä toisella puolen pihaa konttorihuoneessa kävi yhtämittainen rapina paperille aamusta iltaan, siellä syntyi yhä uusia pinkkoja, yhtä korkeita ja yhtä loppumattomia.
Telefooni soi. Hänen piti varmalla äänellä antaa määräyksiä, joiden pätevyydestä hän usein itse oli jotenkin epävarma. Hänen piti ratkaista tärkeitä asioita yhtäkkiä vain, ja siinä tehtävässä täytyi hänen usein turvautua vaimonsa vilkkaaseen ajatuksen juoksuun ja syntyperäiseen asioimisneroon.
Taas painausi hän tilikirjaan. Rivi riviltä, sivu sivulta! Eikö hänen hartiansa jo näyttäneet kumarilta kuin vanhuksen? Ja hän oli kuitenkin mies parhaassa ijässään. Hänen kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja samalla päättäväisyyttä. Niistä saattoi lukea: minä olen päättänyt täyttää sangen ikävän velvollisuuden.
Välillä huudettiin häntä makasiiniin. Oli tekeillä tärkeitä kauppasopimuksia, hänen piti itsensä olla mukana vertailemassa tavaroita, laskemassa arvioita.
Ja taas hän sukelsi numerojen valtamereen, saarettomaan, rannattomaan. Hän laski tarkkaan ja täsmällisesti joka numeron. Vetämättä helpotuksen henkäystä siirsi hän pois valmiin kirjan ja ojensi kätensä ottamaan uutta.
Silloin kuuli hän hiljaista sipsutusta tuolinsa takaa ja hennot kädet laskettiin hänen silmilleen.