— Arvaa ken olen — sanoi ääni, joka oli olevinaan karhea.
Tämä oli tavaksi tullut leikki, ja se lie ollut hauska pikku tytöstä, jonka oli täytynyt kiivetä tuolille yltääkseen painamaan somat, pehmeät kätensä isän silmille. Ja sitä leikkiä jatkettiin yhä vielä, vaikka jo tultiin toimeen tuolittakin. Tuolille kiipeejä tyttö oli päässyt istumaan isän polvelle, hän oli saanut selailla suuren tilikirjan lehtiä, ja kun hän oli luonut siniset silmänsä isään ja kummeksien kysynyt:
— Minkätähden sinä aina lasket?
Isä oli suudellut häntä poskelle ja vastannut:
— Pikku Eevan tähden.
Hänestä oli ollut hauskinta ajatella asiata siltä kannalta.
Se, joka jo tuli toimeen tuolinkin avutta, istuutui siihen vastapäätä toiselle puolen pulpettia. Hän ei enään tehnyt lapsuuden aikaista kysymystään, mutta hän loi numeroita laskevaan mieheen katseen pitkän ja tutkivan, joka samalla oli täynnä hellyyttä. — Olikohan sielläkin jo kaihet kasvamassa? ja jos niin olisi, täytyisi niiden sulaa pois hänen rakkautensa loisteessa!
Sitten kietoi hän käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi hymyillen:
— Pikku Eevan tähden, eikö niin?
Isä ei ensin vastannut mitään, mutta hänen kasvoihinsa tuli tuskallinen ilme. Tiesikö hän itsekkään minkätähden? Sitten sanoi hän hellästi: