— Jos siihen ensinkään syytä on olemassa, on parhain syy se minkä mainitsit.
— Oi isä — sanoi Eeva, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä — kerran minä tahtoisin tehdä sinun puolestasi jotain suurta ja ihanata, niin, sen pitäisi olla suurinta ja ihaninta, mitä ihminen toisen puolesta tehdä voi! Ja minä tahtoisin antaa itseni kokonaan alttiiksi. Mutta minä en vielä tiedä, mitä se olisi. Se hetki tulee kuitenkin kerran, minä aavistan sen.
Ja numerojen valtamerta purjehtivalle tuntui kuin siihen äkkiä olisi noussut vihanta saari hänen eteensä, missä pysähtäin sai levähtää.
Telefoonin soitto herätti heidät todellisuuteen. —
— Isä rukka, niinhän sinä olet jauhossa kuin mylläri — nauroi Eeva, kun he taas olivat rauhassa, ja iloisesti laulaen: "mylläri, miksei käy sun myllys?" puisteli hän hänen harteitaan ja hihojaan kelpolailla laulun tahdissa.
— Mylläri — toisti isä — juuri niin, sepä oivallinen vertaus! parempaa ei ole tarvis. Tämän myllärin mylly se vain ei jouda seisomaan. Lakkaamatta sen rattaat jyskää ja ryskää. Tulee jauhoja, paljon jauhoja, ei kumma, jos tarttuisi takkiinkin, jos tunkisi silmiin ja sieramiin.
— Ken mylläriksi on luotu, hän rakastaa myllynsä jyrinää. Ken ei ole mylläriksi luotu, hän kuulee siinä vain soraäänet.
— Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.
Eeva katseli häntä kummissaan. Hän ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti. Sen, minkä hän nyt kuuli, oli hän jo aikoja sitten aavistanut. Mutta että hän todellakin sanoi sen hänelle näin suoraan! Hänen teki mieli langeta isän kaulaan ja kiittää häntä siitä avomielisyydestä, mutta hän jäi tyynesti paikalleen. Sitten sanoi hän kuin itsekseen:
Minkätähden sitten rakentaa niin suuria myllyjä?