— Se on maailman meno. Baabelin tornin ajoista asti ovat ihmiset niitä yritelleet. Se mies kenen rakennus korkeimmalle kohoisi, kenen katto pilviä viistäisi, kenen myllynjyrinä kuuluisi kauvimmaksi.
— Minusta on kuin ihmisten sielunrauhan täytyisi paeta suurten ja raskasten myllynkivien jyrinää, rauhan ja onnen.
— He eivät rakasta sielun rauhaa sanoi vanhempi puhujista — rauhattomuutta he rakastavat, sitä he etsivät ja sen he löytävät.
— Mutta onnea he rakastavat ja sitä he ennen kaikkia etsivät, ja sitä he eivät löydä ilman rauhaa.
— He ainakin luulevat sen löytäneensä.
He riemuitsevat kuin lapsi, joka on saanut käteensä kiiltävän leikkikalun, joka ennen pitkää hajoaa sen käteen kuin saippuakupla, jättäen sen itkemään turhia kyyneleitä.
— Oi isä, kenties rakastavat he sitä jyrinää vain sentähden, että se huumaa heidän korvansa kuulemasta toista ääntä, jota he eivät jaksa kuunnella, kun eivät jaksa sitä seurata. —
Kauppaneuvos Aarnio katseli tytärtään ilomielin. Se oli hänen lapsensa! Millä oli hän ansainnut niin suuren onnen, hän joka pyöritteli raskaita myllynkiviä? Niin oli siis kuitenkin olemassa ikuinen rakkaus — jota hän joskus oli epäillyt — joka johtaa ihmistenlapsia heidän teillään, joka vetää heitä puoleensa. Hänelle oli tytär sen ikuisen lähettiläs.
Kauppaneuvosta kutsuttiin konttoriin — mylly kaipasi mylläriä.
Eeva katseli häntä ikkunasta, kun hän kulki pihan poikki. Kuinka tämä yksi vuosi, jonka hän oli ollut poissa, oli ennättänyt vanhentaa häntä. Hänen askeleensa olivat raskaat, melkein kuin vanhuksen.