Eeva oli oikeastaan tullut isänsä huoneeseen puhuakseen salomaan mökistä ja mieliteostaan muuttaa sinne. Onni ettei hän vielä ollut ennättänyt! Sillä isää hän todellakaan ei saisi, ei hennoisi heittää.
IV.
Iltapuoleen samana päivänä, jona Eeva oli keskustellut isänsä kanssa, oli kolminaisliitto taas koolla. He istuivat Aarniolan puutarhan kulmassa lehmusmajassa, joka kesillä oli heidän tavallinen kokouspaikkansa ja jonka he olivat nimittäneet "muistojen majaksi."
Ijänikuisten puitten rungot kasvoivat sammalta, mutta niiden vihannuus oli yhtä tuore kuin konsaan nuorempainkin puitten. Ne olivat rouva Aarnion kantaisän istuttamat, niitä oli aikain kuluessa pidetty melkein kuin pyhinä puina ja ne olivat sentähden saaneet kasvaa oman sisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei kenkään ollut taittanut oksaa, ei leikannut lehvää paitse kenties syysmyrsky joskus laistessaan yli kaupungin. Mutta sekin tuntui pidelleen niitä hellävaraa — monta muuta oli se taittanut tai temmannut juurineen maasta, monta nuorempaakin kuin nämä.
Siellä oli turvepenkit niiden juurella ja sinne saattoi kokonaan piiloutua muulta maailmalta tuuheain oksain alle, jotka muodostivat sekä seinät että katon, joka oli niin tiivis, että vaikka olisi satanut kuinka rankasti, ei pisaraakaan tunkeutunut lävitse.
Sillä majalla oli perheen kesken oma utuinen tarunsa, jota kerrottiin polvesta polveen ja joka oli kuin runon tuulahdus menneisyyden hämäristä.
Eeva oli juuri kertonut tovereilleen kantaisänsä, toiskätisen huilunsoittajan tarun, jota muuten pidettiin melkein kuin perhesalaisuutena, ja siellä sammaltuneitten lehmusten salaperäisessä varjossa teki se omituisen vaikutuksen nuoriin mieliin. Kun lauha kevättuuli humahteli vehreässä katossa heidän päänsä päällä, luulivat he kuulevansa jälkikaikuja metsänimmen, huilunsoittajan armaan äänestä, kun hän lauloi nuorta onneaan, joka oli ollut kaunis mutta lyhytaikainen. Ja taas soi siellä yksin jääneen valitus huilun sävelten sammuvina katkelmina.
Kuinka paljon ne puut olivat nähneet ihmisten iloja ja ihmisten suruja! Kuinka moni siinä oli uneksinut niiden juurella, nyt oli heidän vuoronsa, sitten tulisi toisten.
He istuivat siellä kauvan kuunnellen muinaisia tarinoita ja he olivat yksimieliset siitä, että elämä kuitenkin on rikas, vaikka se onkin kuin lyhyt välähdys taivaan ranteella, kuin huilun sävelen sammuva katkelma. Ja se on rikas siinä määrässä kuin se oli iki-ihanteen tavoittelemista. — —
— Siskot — sanoi Väinö — ennenkuin tänä iltana lähdemme täältä, täytyy minunkin vähäisen uskoa teille sielunelämääni, sen verran kuin se yleensä toiselle on uskottavissa. Se on vaikea tehtävä varsinkin minulle, joka aina olen ollut umpimielinen ja jonka sielunelämä on ollut kaikille kuin suljettu kirja. Oi, jos voisin nyt avata sen eteenne, luettavaksenne, sillä teiltä en tahtoisi salata mitään.