— Älkää säikähtäkö, vaikkei minun tunnustukseni tulekkaan olemaan niin valoisa kuin Eevan eilinen, siinä on synkät varjonsa. Te ette tunne minun kärsimyksiäni! Yksin olen minä ne kantanut ja yksin pitäisi minun ehkä kantaa ne hautaan asti, mutta ettette odottaisi minulta liikoja, teen minä sen.
"Muistojen majassa" vallitsi salaperäinen hämärä, ja Väinö alkoi.
— Pienenä minä pelkäsin peikkoja, senhän muistatte. Nyt seuraa minua tumma haltija. Se hiiviskelee minun ympärilläni ja se on minun vihamieheni. Kun elämässäni on joku ratkaiseva hetki, kas silloin on tumma haltijani valppain. Hän se seisoi minun vierelläni matemaattisen kokeenkin aikana ja kateellisella kädellä pyyhki pois ja hämmensi numerot paperistani, sillä laskea minä kyllä taidan. Ja minä tiedän, että se seuraavalla kerralla olisi tehnyt juuri samalla tavalla, sentähden en yrittänytkään.
Väinö painoi molemmat kätensä ohimoihinsa, epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan ja hänen huulensa vapisivat, kun hän jatkoi:
— Minä tiedän mitä se tumma haltija kernaimmin tahtoisi, minä ymmärrän sen aikeet: niinkuin se kateellisella kädellään pyyhki pois ja hämmensi numerot paperistani, niin tahtoisi se hämmentää ajatuksenikin. — Kumpa vain en itse olisi syypää kärsimykseeni. —
— Mutta sitä se ei milloinkaan voi — huudahti Eeva. — Sillä se, joka sen valon viritti, on voimakkaampi kuin kaikki pimeyden vallat yhteensä. On niitä olemassa haltijoita muitakin kuin tummia! — Hänen äänensä soi vakuutusta ja uskoa.
Selma piteli Väinön kättä ja itki hiljaa.
— Ei, tämä on raukkamaista! — huudahti Väinö nousten istuviltaan.
— Anteeksi, minä olen säikäyttänyt teitä. Sitä en tahtonut, senverran minussa toki on miehuutta. Tulin kenties liioitelleeksikin. Se oli vain yksi sivu, synkin sivu sisimpäni kirjasta. Kun käännetään lehteä, voi toinen sivu olla valoisampi.
— Mitä siinä on?