— Kaihoa syvää, epäröiviä askeleita, turhaa tavoittelua, mutta se ei kuitenkaan ole kokonaan toivotonta. Siinä on aina joku valonvälähdys pilven lomasta, ja välistä, niinkuin eilisellä retkellä, ratkeaa päivä paistamaan täydeltä terältään karkoittaen kaiken epäilyksen.
— Sillä minunkin, murheen lapsen, on annettu aavistaa ihanne! Sentähden rohkenin eilen lyödä kättä kanssanne liiton vahvikkeeksi. Ja minä tein sen mieli täynnä uskallusta ja tulevaisuuden toivoa. Sitten yön yksinäisyydessä alkoi kaunis rakennukseni horjua perustuksillaan. Minusta tuntui kuin olisin luvannut liikoja, kuin olisin esiintynyt pettäjänä teidän edessänne. Se ajatus kiusasi minua yöllä ja sentähden täytyi minun tehdä tunnustukseni. Kun vaivuin uneen, näin meidät kaikki matkaan lähdössä. Meillä oli kullakin purtemme ja me lähdimme aavalle merelle. Teidän purtenne olivat uudet ja uljaat. Tuuli täytti valkeat purjeet ja onnen käet kukkuivat mastojen huipuissa. Keveästi viilsi vene vettä ja te istuitte perässä iloisesti laulellen.
— Minun venheeni oli lahonut ja vuotava. Mastopuut olivat poikki ja purjeet riippuivat repaleina. Yritin soutamalla saavuttaa teitä, mutta airot olivat paripuolet ja käsivarteni tuntuivat puutuneilta. Te viitoitte minulle ja huutelitte tulemaan, mutta minä en jaksanut. Ja minä heräsin juuri silloin, kun vuotava venheeni oli uppoamaisillaan aaltojen alle.
— Näin on laita teidän matkatoverinne. Onko hänellä oikeutta lainkaan pyrkiä teidän mukaanne? Kenties on hän vain esteeksi teillekin.
— Väinö, noin sinä et saa puhua — huudahti Eeva — mekö heittäisimme sinut yksin taistelemaan! Senkö verran sinä luotat meihin? Ei, rinnatusten sitä mennään, purren laita purren laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan takainen. Ja mitä, vaikkei saavutettaisikaan — onhan kumminkin oltu sitä varten matkalla.
— Siskot — sanoi Väinö — teidän rakkautenne tekee minut onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kenties voitte aavistaakkaan, eikä se kuitenkaan voi minua auttaa ratkaisevana hetkenä. Ymmärtäkää minua oikein. Se voi tosin antaa minulle innostusta ja voimaa ponnistelemaan, mutta itse kilvoitusta, sitä on käytävä yksin ja omin neuvoin. — Elämä on opettava meille paljon, jota emme vielä voi ymmärtää.
— Elämä on opettava meille paljon — toisti Selma.
— Ja meidän on uskottava elämään — jatkoi Eeva — ja itseemme ja siihen, joka…
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kirkonkellot rupesivat soimaan siinä aivan lähellä. Kuinka kovalta niiden ääni kuului, kuinka kylmältä ja tylyltä. Se ihan peljätti. Soittamistavasta kuuli, että ne olivat hautaus- tai sielukellot.
— Joku on päättänyt retkensä — sanoi Väinö. — Minun luullakseni kuolemanhetki on onnellisin ihmisen elämässä.