Heidän allaan vihersi nuori nurmi tuhansine eri muotoineen. Siinä oli kortta korren vieressä ja siellä täällä kehitti joku tänne eksynyt metsäkukkanen varttaan ja lehviään avatakseen teränsä auringolle joko sinisenä, valkeana tai kullankeltaisena.
— Minua on välistä huvittanut ajatella — sanoi Eeva — että kukkasillakin on sielu niinkuin meillä ihmisilläkin ja että niiden ulkonainen olemus on enemmän tai vähemmän onnistunut kuva siitä sielusta, niinkuin meidän ihmistenkin.
— Ja niin se onkin — sanoi Väinö kiihkeästi — ne saavat vain vapaasti seurata sisäistä kutsumustaan. Luonto hellittelee lapsiaan povellaan. Se antaa jokaisen heistä täyttää tarkoituksensa vapaasti ja ilman esteitä. Valo antaa runsaan värivarastonsa kukkasten käytettäväksi ja taivaan kaste kirkkaimmat helmensä. Onko kumma että ne jaksavat toteuttaa ihanteensa!
Kirkonkellot soivat yhä. Niiden ääni tuntui todellakin lauhtuneen lempeämmäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa ja kuitenkin tuntui niiden väräjävä helke laskevan kuin suruharsona yli nuortean luonnon, yli kukkaan puhkeavan omenapuun ja nuortean ihmisryhmän sen juurella.
— Aivan toista on ihmislapsen — jatkoi Väinö äskeistä ajatustaan — hänelle useinkin asettuu rajat ja esteet, häntä vaaditaan kasvamaan kaavain mukaan, mukautumaan muotoihin, jotka ovat hänen hengelleen vastenmieliset ja vieraat. Ja jaksaako hän kehittää ihmisyytensä ihanteen puhtautta?
Hänen äänensä, joka ensin oli ollut katkera, oli muuttunut surumieliseksi.
Hän asettui seisomaan tyttöjen eteen, painoi kätensä povelleen ja sanoi:
— Uskotteko te, että jumalkipinä tässäkin povessa polttaa? Kehno minä olen sitä kantamaan, mutta se on kuitenkin uskottu minun huostaani — suruksiko vai iloksi itselleni ja muille, sitä en tiedä. Sen tiedän vain, että se polttaa kuin kuluttava tuli — se vaatii minua ilmaisemaan itsensä jollakin tavoin. Minun pitäisi pukea se korkeimman kauneuden muotoon ja näyttää se maailmalle. Mutta onko minussa sen tekijää? Jos minä olisin saanut jäädä sinne niiden luonnonihmisten pariin, tuntuu minusta siltä kuin siellä olisin jaksanut tehdä työtä ja minusta olisi elpynyt uusi ihminen. —
Silloin avasi tohtori Sommer työhuoneensa ikkunan, josta pöllähti kokonainen pilvi kirpeän hajuista alkaalikeitoksen höyryä, ja sen pilven takaa katselivat hänen tavallisesti totiset tiedemieskasvonsa niin loistavina, että nuoret ihan hämmästyivät. Ja kuinka hellästi hänen äänensä soi, kun hän huusi sinne alas:
— Väinö, tules tänne!