Ja hän astui ylös portaita varmoin askelin, ilman vähintäkään epäilystä. Mikä ryhti siinä hennossa vartalossa, mikä päättäväisyys pään asennossa!
Selma jäi odottamaan. Mitä isä sanoisi? Kenties hän jyrkästi kieltäisi, kenties kävisi vielä kovemmaksi Väinöä kohtaan.
Sisältä ei kuulunut mitään. Selmaa ihan peloitti.
Mutta sitten ajatteli hän häntä, joka viimeksi oli kulkenut niitä portaita niin rauhallisena, niin voitostaan varmana. Hänkö ei onnistuisi! Kävihän kaikki, mihin hän vain kajosi, kuin itsestään. Eikä hän peljännyt mitään, sillä hänellä oli kaikki hyvät henget liittolaisinaan.
Näitä miettiessään rauhoittui Selma kokonaan. Hän vain odotti Eevaa palaavaksi, mutta hän viipyi kauvan.
Vihdoin viimeinkin aukeni tohtorin ovi ja iloisena tuli Eeva Selman luo.
— Kaikki on hyvin — sanoi hän — Väinö saa lähteä vaikka huomispäivänä!
Niin suurta onnea he tuskin olivat rohjenneet toivoa. Ja se kohtasi Väinöä, heidän veljeään, jonka mieli äsken vielä oli ollut niin masennuksissa. Nyt se nousisi kuin maahan tallattu nurmi. Vielä ne hänenkin purtensa mastoissa onnen käet kukkuisivat ja ritirinnan heidän venheensä viillättäisivät elämän ulapalla.
— Mutta kuinka sinä niin kauvan viivyit? — kysyi Selma silitellen hänen vaaleata palmikkoaan.
— Ooh, me puhuimme paljon — vastasi Eeva — minä sain aivan kuin vahingossa vilkaista hänen sydämmensä salatuimpiin ja minä näin siellä pelkkää kultaa.