Maa oli aamukasteissaan. Kuljin polkua myöten metsään päin. Ei taipunut oksa, ei liikkunut lehti, mutta väräjävä ilma oli täynnä lintuin säveleitä.
Minä surkuttelin teitä, jotka vielä venyitte vuoteissane. Minä surkuttelin kaikkia muita paitse itseäni. Astuin pää pystyssä, hartiat suorina ja ylpeilin siitä että olin ensimmäisenä ylhäällä. Vanhukset varmaankin hämmästyisivät!
En ajatellut tieni suuntaa, astuin vain hengittäen syvään, laajentaen kutistunutta rintakehääni.
Niin tuli äkkiä eteeni aukea paikka. Se oli ukon suo. Näin sarat ja kanavat, roviot ja juurakkeet, ja aivan kuin maan alta kohosi eteeni kumarat hartiat, joille hattukulun alta valui hopeaiset hapset. Ja minä olin luullut olevani ensimmäinen! Kuinka pieneksi tunsin itseni hänen edessään, kuinka unteloksi ja laiskaksi!
Astuin lähemmäs. Hän ei huomannut minua. Hän seisoi ruskeassa suovedessä vyötäisiään myöten. Hänen käsivartensa liikkuivat aivan kuin marssin tahdissa. Lapio nousi ja laski, ja noustessaan toi se paljon mustaa suomutaa korkealle ojanpaulalle.
Joskus pysähtyi hän hetkeksi hengähtämään. Näin hien valuvan hänen otsaltaan, ja kädellään varjostaen silmiään näin hänen huolestuneesti tähystävän suon toista laitaa.
Sitten puristi suonikas käsi taas lapionvartta ja käsivarret alkoivat liikkua kuin tahdissa. Kumarat hartiat kumartuivat yhä syvempään ja valkea hapsi heilahti.
Eikö minun, joka olen nuori, olisi pitänyt astua sinne hänen sijaansa, pyytää häntä oikaisemaan koukkuista selkäänsä ja pyyhkimään hikeä vuosien ja murheitten uurtamalta otsalta?
Minä nauroin ivanaurua itselleni ja käännyin astumaan takaisin mökkiä kohden puhuttelematta ukkoa, joka ei ollut huomannut minua.
Tässä nyt istun pöytäni ääressä, sen saman honkapöydän, jolta vastikään söimme herkullisen aterian. Että minä todellakin nyt olen täällä ja että minä saan olla täällä koko kesän!