Ensimmäisen valssin säveleet yhä raikuivat kuin kuuroille korville.
Siitähän oli ihan häpeät tulossa.
— Minun täytyy pelastaa kaupungin kunnia — ajatteli pormestarinrouva.
Hän nousi ja kulki varmoin askelin suorastaan helsinkiläisen taiteilijan luo, joka seisoi vapaassa asennossa nojaten herrain huoneen ovipieleen.
Herttaisesti tervehdittyään häntä sanoi hän:
— Herra F., pelastakaa meidät tästä kiusallisesta pulmasta. Meidän tanssivat herrat eivät satu olemaan kaupungissa, ei ole ketään, ken rohkenisi ottaa ensi askeleet tanssisalin lattialla.
— Rouvani, — vastasi herra F. tehden syvän kumarruksen — minä tosin olen huono tanssija, mutta jos voin tehdä teille palveluksen, niin rohkenen koetella.
Tyytyväisenä palasi pormestarinrouva paikoilleen. Hän oli varma siitä, että taiteilija pyytäisi hänen Elsansa ensi tanssiin, tuskinpa hän tunsikaan paikkakunnan muita nuoria neitoja. Sehän oli luonnollista.
Hän näki taiteilijan hätäisesti vilkaisevan ympärilleen. Hän etsi tanssitoveria. Eikö hän nyt heti huomannut Elsaa, joka kiireestä kantapäähän oli hienoimmin puettu kaikista.
Hän näytti valinneen. Kiireisin askelin kulki hän salin poikki.
Elsa sävähti punaiseksi kuin marja.