Taiteilija kulki salin poikki Elsan ja hänen harmista kalpenevan äitinsä ohitse siihen sivuhuoneeseen, jossa Eeva istui.
Hän sanoi nimensä ja pyysi Eevaa tanssiin.
Eeva esteli.
— Minä tanssin niin huonosti — sanoi hän.
— Sittenhän hyvin sovimme yhteen, minäkään en ole mestari sillä alalla — naurahti taiteilija — sallikaa minulle, neiti Aarnio, se kunnia ja ilo — lisäsi hän katsoen Eevaa avonaisesti silmiin.
Eeva kiinnitti metsäorvokkinsa, joita hän yhä vielä oli pidellyt kädessään, rintapieleensä ja laski kätensä taiteilijan käsivarrelle.
He pyörähtivät pariin kertaan salin ympäri ja taiteilija toi hänet entiseen paikkaansa. Pusertaen Eevan kättä jäähyväisiksi ja kiitokseksi, sanoi hän:
— Te kannatte omaa symboolianne povellanne, neiti, tuokaa se yhtä tuoksuvana ja metsäisen raittiina takaisin maailmankaupungista. —
Pormestarinrouva oli harmissaan. Hän oli varma siitä, että kaikki olivat huomanneet hänen pettymyksensä.
Jollakin tavalla piti hänen harminsa päästä purkautumaan.