Paistaessa kesäpäivyen,
laaksoon langettaen varjon vilpoisen
lehdet puussa tuuloselle kuiskailevat,
vehreätä tuuheuttaan kehasevat:
"Olemmehan koko laakson kauneus,
eikö totta? Mistä puidenkin on koreus?
mitä olisivat meittä, lehdittä?
tottakin, me kehuskella voimme synnittä!
Mehän paimenelle päivän heltehessä,
sekä kulkijalle, jalkain väsyessä,
suomme varjossamme suloisen
suojan vilpoisen.
Kysyä me myöskin uskallamme:
emmekö me juuri sulollamme
paimenettaria tänne viehättele
tanssimaan?
Eikö satakieli laulujaan
meille varahin ja myöhään visertele?
Ja tuulosetkin: teistä
ken erossa on meistä?"
Kuului alta maan nyt ääni sävyisästi:
"Lausuisitte sentään meille kiitoksia!"
"Kuka haastaa uskaltaa noin röyhkeästi?
keitä olettekaan semmoisia
jotka meitä muistutatte moittien,
suuta soittaen?"
"Niitäpähän vain me oomme tässä
jotka, työskennellen täällä pimeässä,
teitä ravitsemme. Ehkä unhotatte?
oomme sen puun juuret, jossa kukoistatte.
Rehennelkää terveydeksenne!
Mutta pankaa toki mielehenne,
että kevääll' uudet lehdet puhkeuu,
että: juuret jos vain kuivettuu,
silloin, ilman meitä,
puuta ei, ei myöskään ole teitä!"
Karhu mehiläispesien vartijana.
Mehiläisten pesille kun pedot kerran
kevähällä vahdin tarvitsivat,
niin he valitsivat
yksimielisesti siksi Otso-herran.
Valita ois kyllä vahdin moisen
heidän joukostansa saanut jonkun toisen,
luotettavammankin, eipä siltä,
— ettei aihetta ois epäluulohon,
karhu kovin kärkäs medelle kun on —
mutta — kysy sinä mieltä eläimiltä!
Hakijoita oli kunnokkaitakin
puolin kaikin,
mutta — naurettavaa kuinka olikin —
karhu paikan sai kun saikin.
Vaan hullustipa kävi kanssa:
karhu kaiken meden kantoi luolahansa.
Tiedoksi se tuli. Syntyi häly. Säädettiin
välikäräjät ja päätettiin
tehdä takapero:
antaa ahnurille virkaero.
Käytiin käräjät ja armotonna
luki oikeus nyt päätöksensä,
että: pesähänsä
teljettäköön talveksi se vanha konna.
Tehty, päätetty ja vahvistettu;
mutta mettä takaisin ei toimitettu.
Mitäs! Otso tuosta ei oo tietääkseen:
heitti hyvästit ja kömpi pesälleen,
siellä lämpöisessä loikoellen,
käpälästään mettä imeskellen
miettii, hymähdellen, niitä näitä
odotellen parempia säitä…
Kotka ja kanat.
Päivin kauneutta ihannoiden
lenti, liiti kotka taivahalla,
korkealla,
jossa keinuu kehdot salamoiden.
Vihdoin sieltä alas tultuaan
ladon katolle käy istumaan.
Tosin kotkalle ei tämä lepopaikka
ollut arvoisensa, mutta kuninkailla
ovat oikkunsa: hän ehkä tällälailla
latoa vain tahtoi kunnioittaa; taikka
lähellä ei ollut muutakaan
mihin istuutua kuninkaan.
Ties mikä mielijohde, mutta
hetken kuluttua kotka kohouu
ja toisen ladon päälle laskeuu.
Emäkana tämän nähtyänsä
ihmettelee kera ystävänsä:
"Miksi kotkiakin kunnioitetaan?
eihän toki heidän lennostaan?
toden totta, jos vaan haluaisin,
ladon välin myös minä kahnustaisin!
Jalkansa ei suuremmat, ei silmätkään
kuin meilläkään,
kuitenkin ne heitä
kaikki arvostelee paremmiksi meitä!
Ja, näithän juuri itsekin —
alahittain lentävät kuin kanatkin."
Kotka, kuullen hetken heidän lorujansa,
vastaa: "Totta, vaan ei kokonansa:
kotkat lentää kyllä joskus alahalla,
mutta — kanat eivät koskaan korkealla."
Tarhuri ja tietoviisas.
Tarhuri niin kevään penkoi tarhassaan kuin jos aarre kaivettava maan ois alta. Raju olikin mies raatamaan, raitis, reipas koko olennalta; minkä valmistikin alan potaatille yksin! Hänen kanssaan siinä vieretyksin asui kasvitarhan kiivas harrastaja, suuri kaunosuu ja "luonnonrakastaja", keskoiseksi jäänyt tiedemies joka tarhanhoidon kirjoista vain ties, kirjan mukaan toimi, työskenteli, potaatit ja kurkut istutteli. Tuo se tarhurille naurahtaa: "Kuinka tahdot", sanoo, "hikoele sinä, mutta viisaudellani minä kauvas sinut jätän. Erämaa, se nähdään kohta, ompi sinun tarhasi verrattuna omaani. Totta puhuen, jo ihmetellyt olenkin että työsi menestyvi jotenkin, että häviöön et vielä joutunut! Sinä varmaan, mitään et oo lukenut?" "Enpä; eikä ole aikaakaan!" on vastaus: "kädet, ahkeruus ja tottumus — siinä on mun koko oppini, niilläkin saan Jumalalta leipäni." "Moukka! Tieteitäkö vastaan nousta uskallat!" "Älä, herra, käännä noin mun sanojani: kun sä tiedon käytännössä hyväks osotat, jäljittelen sitä halustani. Mutta — sittenpähän nähdään. Kunhan ehtiä… vaan, herra, eikö ole aika työhön ryhtyä? Mä jo yhtä toista kylvin, istutin, sull' on tekemättä vielä lavatkin?" "Niinpä ovat, mutta aikaa ei oo ollut; olen tutkinut ja tuumiskellut — aurallako kyntää taimilavat, vaiko lapiolla ne ois kaivettavat; vielä tässä sentään ennättää." "En tiedä kuinka aika teitä, mutta meitä se jo kiirehtää!" Näin virkkoi mies ja tarttui lapioonsa. Oppinutkin läksi asuntoonsa: kirjojaan taas luki, laski, kirjoitteli, väliin tarhassaankin tongiskeli, touhuten näin päivät pääksytysten; ehtimättä yhtä lopettaa, kun jo toista työtä alottaa: tuskin lavoissa on taimet, orahia, sanomista jos vain löytää uutisia, lukee uuden istuttamistavan — kohta penkoo hän taas koko lavan, kaivaa taimet pois ja toisin istuttaa… Kuinkas vihdoin päättyi tämä hoppu? Millaiseksi muodostuikaan loppu? Tarhurilla kaikki joutui, kasvoi täysi mitta, mutta tietoviisas — hän on potaatitta!
Tiedonhaluinen.
"Terve, ystäväni kallis! Mistä nyt?"
"Museosta; siellähän mä käyskellyt
olen kolme tuntia jo ainakin;
kaikki tutkin, tarkastelin, katselin,
Ja uskotko, mä ihmettelyltäni
kykene en sulle, ystäväni,
kertomaan, mi on se ihme-suoja!
Mitä kaikkea se luonutkaan on Luoja!
Mitä eläimiä, lintuja näin siellä!
ja vielä
mitä perhosia, torakoita,
kärpäsiä, toukkia ja — mikä noita
kaikkia voi luetellakaan!
kuin helmiä, kuin koralleja vaan!
Entäs itikoita! Siell' on näitä
pieniä kuin nuppineulan päitä!"
"Näit siis norsunkin? No miltä näytti tuo?
luulit varmaan tullehesi vuoren luo?"
"Onkos sekin siellä?" "On." "No katsos vaan, —
kun norsua en tullut huomanneeksikaan!"
Jumalattomat.