Eli muinoin kansa, häpeäksi maan,
joka siinä määrin paatui sydämissään,
että jumalia vastaan eksyksissään
varusteli sota-aseitaan.
Kapinoivat joukot lipuin tuhansin,
jousin ken, ken lingoin, metelöiden
tanterelle rientävät; ja vihaa säkenöiden
johtajat, nuo virmapäiset, liekkeihin
lietsoo kansan kiukun huutamalla:
"Julmat tuomiot on taivahalla,
taikka siell' ei oikeutta olekaan;
että jumalat on nukuksissa kokonaan;
että hallitus, jos siellä on,
on tolkuton;
ett' on aika antaa kuritus jo heille,
kosto vääryyksistä. Vuorelta se meille
helppokin on: sieltä taivaisiin
me kivet linkoamme, jumaliin,
ja hukutamme
Olympon nuolillamme!"
Hämmästyen röyhkää julkeutta,
Olympon kansa peloissansa
kääntyy Zeuksen puoleen rukouksillansa,
pyytäin torjumahan onnettuutta.
Jopa jumalien neuvostokin lausui sen
miettehen,
että röyhkeät nuo lannistaa ja lyö
parahitten pieni ihmetyö:
vedenpaisumus tai hirmu-ukkonen;
tai — jos tarvitaan —
kivisatehella kurjat rangaistaan.
"Ei laisinkaan!"
nyt lausuu Jupiter, "me odotamme;
vaan jos raivoissansa, vastoin toivoamme
kuolemattomiin he koskenevat —
itse itsensä he töillään rankaisevat."
Samassapa pauhulla jo ilmaan nousi
kivien ja nuolten pilvi, joita jousi
taikka linko jumalattomien heitti…
mutta — hetken päästä kukkulan jo peitti
sadat ruumihit: he itse julman
kivistä heittämistään saivat surman.
Kauhea on uskottomuus seurauksiltaan!
Jotka Jumaluutta vastaan teitä kiihottavat,
ovat onnettomuutenne jouduttajat
kavahtakaa heidän sanojaan!
Vierasseurakuntalainen.
Kenen ystävä sä olet, ihailija,
hänestä sä nero olet, kirjailija;
toisista — jos kuinka laulatkaan —
tuiki arvoton oot aina vaan:
tällä kenties heitä harmitan,
vaan kerronpahan tosiasian.
Temppelissä pappi herännäinen,
kaunopuhujana Platon jälkeläinen,
kuulijoitaan hyviintöihin kehoitteli.
Kuin sima, huuliltansa puhe virtaeli:
puhdas totuus kaunistelematon
kuin ketjuin kultaisin
tuntehet ja ajatukset nosti taivaihin,
idättäen sydämissä hyvän sadon.
Kun oiva saarnamies jo päätti lausuntonsa,
niin kukin vielä ajatuksissaan
sitä seurasi ja mietti puhettaan,
kyyneleitten virratessa poskillansa.
Niin kun temppelistä kansa astuu hiljalleen,
kuiskaa siinä toinen toisilleen:
"Mikä saarnoissaan on puheen suloisuus,
mikä hehku niissä, mikä tulisuus!
miten taivuttaakin puheellansa mielen,
kuinka liikuttanut kaiken kansan on!
Mutta", — huomatessaan erään miehen —
sanoo: "sulla, naapuri, lie sydän tunteeton
kyyneltä kun poskelles ei vierähtänyt?
Vai etkö ymmärtänyt?"
"Kyllä; mutta miksi itkisinkään minä vainen?
minähän oon vierasseurakuntalainen!"
Juoruja.
Kuinka usein, pahoin tehtyämme syyn me toisten niskaan vieritämme; ja kuinka usein sanotaan: "Jos ei hän, ei mun ois mieleenikään tullut!" taikka jos ei ihmisiä ollut, niin kiusaajata soimataan, että muka tuo sai vietellyksi, — vaikk'ei oisi ollut lähimaillakaan. Esimerkkejä on paljon. Tässä yksi. Kerran bramini ol', Itämailla tietenkin, sanoiltansa kyllä uskovainen, mutta elämäsään aivan toisenlainen (tekopyhiä on bramineissakin!). Vaan se on syrjäseikka. Merkittävä on, että koko veljeskunnassansa hän yksin oli huono tavoiltansa, että toisten käytös oli nuhteeton. Päällikkönsä jyrkkä on ja ankara — siitä suurin kiusa olikin — sääntöjä ei kukaan saanut rikkoa. Braminimme tää ne rikkoi kumminkin! Vaikk' on paastopäivä, aatoksensa askaroitsee mistä ruoaksensa maukkaamman palan saisi. Lähtee työhön: munia hän hankkii, vuottaa puoliyöhön, pistää tulen kyntteliin ja hissuksiin munaa tulella sen käännytellen — ajatuksissaan jo herkutellen — päälliköstään virkkaa naureskellen: "Etpä vainunnutkaan mietteitäni sinä pitkäparta ystäväni! Annas olla — munan syön kun syönkin nautinnolla!" Samassapa ovi aukeekin ja sellihin tarkastaja astuu luokse braminin… nähtyänsä salat keskiyön ja synnintyön, hän ankarasti vaatii vastausta. Työssä tavattuna, puolustusta bramini ei ajattelekaan. "Pyhä isä, anteheksi tuo suuri rikokseni mulle suo", hän kyyneltyen alkaa anomaan, "en tiedä kuinka pirun kuiskutukseen mä suostuinkaan ja jouduin kiusaukseen!" Silloin vihtahousu uunin taustasta: "Häpeäisit", huutaa, "panettelemasta! totta tosiaan: itsekin mä ensikertaa näen vasta miten muna kynttilässä paistetaan."
Paavon nuttu.
Paavon nuttu kului kyynärpäistä. Mitäs tuosta! Neulahan hän tarttui, leikkas neljänneksen hihansuista, sillä reiän paikat paikkaeli — nuttu taas on ehyt; vaaksan verran käsivartensa vain paljahiksi jäivät, mutta siin' ei suremista. Nauravat ne sentään häntä kaikki. Silloin sanoo Paavo: "Minäpä en toki ole mikään hölmö, minä: päästään sitä tästäi pälkähästä; pitemmäks kuin ennen hihat laitan." Oh, tuo Paavo — se on älynpesä! Nutustansa leikkasi hän helmat, sillä hihat jatkoi. Iloissansa on nyt ystävämme, vaikk' nuttu liiviäkin lyhempi on hällä. Aivan samoin, onhan sitä nähty, monet herratkin, kun asiansa ovat menneet hieman hunningolle, käydessänsä niitä oikomassa — koreilevat Paavon kauhtanassa…
Kissa ja kokki.