Kerran jätti kokki keitoksensa, paistoksensa kesken paistamatta, harppaellaksensa hartain mielin kadun yli kapakkahan tuonne (oli jumalinen tavoiltaan ja vietti kuolinpäivää rakkaan kuoman). Mutta ettei ruokatavaroita hiiret sillä aikaa söisi, jätti kissan niitä vartioitsemahan. Niinpä niin. Vaan mitä tultuansa näkeekään nyt keittiössä kokki? Lattialla tähteet piirakasta, kissan parahillaan palstomassa kananpaistiansa kappaleiksi, muristen ja marmattaen siinä. "Voi sä ahnuri, sä lurjus, kehno", kissalle nyt kokki saarnan alkaa: "seiniäkin hävetä jo saisit, seiniäkin, sanon, ei vain ihmisiä!" (Kissa — se vain ahkeraan ratustaapi saalistaan)… "Kuinka! Aina kunniallisena kissana sä näihin asti ollut, mainehessa, että sua muille taatun rehellisyytesi tähden esimerkkinä jo mainittihin, mutta nyt — ah häpeätä tätä! naapuritkin nyt voi sanoa: konna on tuo kissa, se on varas! Pihallekaan sit' ei päästää saata enemmän kuin lammaslaumaan sutta: rutto hän on, tämän seudun paise!" (Kissa — hän vain nurkassansa pienentääpi paistiansa)… puhuja, kun kerran alkuun pääsi, nuhteillensa loppua ei löydä. Niinpä, kunnes kokki opetti — kissa koko paistin lopetti!
Sanoisinpa kokki-muutamalle
pari sanaa paljon puhuvalle:
turhaan siinä neuvon sanat tuhlataan,
missä selkäsauna vain on paikallaan.
Kirjailija ja rosvo.
Hämärissä asunnoissa varjojen oikeuteen, tuomarien etehen tuotiin samaan aikaan rosvoilija (hän valtateillä teki tekojaan ja joutui niistä hirteen riippumaan), sekä mainehikas kirjailija. Tämä vahingoitti mielet tuotteillaan, levittäen epäuskon kirousta juurruttaen tapain turmelusta: sulosuinen kyllä sanoissansa, vaarallinen vaikutuksiltansa. Oikeudenkäynti Tuonelassa lyhyt on ja ilman mutkailuja, eikä niinkuin tässä maailmassa: vain hetkinen — ja säädös on valmis, sekä päätös. Varattuna varten tuomittuja riippui siellä hirmuisissa kahlehissa kaksi suurta malmikattilata, joihin syylliset nyt paiskattiin. Rosvon roviohon paljon puita kannettiin, Megairan hoitaessa valkeata. Kohta nousivatkin siitä roihut hirmuiset, semmoiset, että helvetissä kivet halkeilivat seinämissä. Kirjailijaa kohtaan, siltä näytti, oikeus oli lempeämpi, koska rangaistus- tuli hänen allaan kyti hiljaisena hiiloksena; mut — vain siltä näytti: liekit suurenivat, ajan pitkään yhä kuumenivat. Näin jo vuosisatoja on kulunut, mutta liekki ei oo laimennut. Rosvon alla rovio jo sammui aikaa sitten, kirjailijan alla palaa yhä kiihkeimmitten. Kun ei huojennusta kuulu vaivoillensa huudon paiskoaa hän kesken tuskiensa: kieltää jumalissa oikeutta olevan, että, vaikka mainehella täytti maailman, josko kirjoittikin hiukan vapahasti — häntä rangaistu on liian ankarasti: syntisempi rosvoa ei ollut mielestänsä. Silloin näkeekin hän edessänsä koko kaameassa kauneudessaan yhden siskoksista helvetin, raippa käsissänsä verisin, sihisevät käärmeet hiuksissaan. Tämä lausuu ankarasti: "Onneton! sinäkö se jumalia soimaelet? itseäsi rosvohonko vertaelet? Rosvo sinun rinnallas on viaton! Häijyydessään, ilkeydessänsä rosvo vaarallinen oli eläissänsä — entä sinä? Luus jo aikojaan mädänneet on haudassaan, mutta kertaakaan ei nouse aurinko, ettei valaistavanaan ois turmio joku vielä sinun tuottamasi, aiheuttamasi. Teostesi myrkky ei se heikkene, ei, vaan levetessään yltyy se. Katso (tässä sai hän nähdä maailmaan), katso kaikkea nyt pahuuttaan, tuhotöitä, joihin olet syyllinen: tuossa lapset, risti perehensä, epätoivo isien ja äitiensä — ken on järjen, kuka sydämen heissä myrkyttänyt? Kuka? — Sinä. Ken on pilkannut ja tyhmimmiksi julistanut lasten hourehiksi säädyt avion ja esivallan, hallituksen, niiden syyksi pannen kaiken turmeluksen? Yhteiskunnan liitteet repi kuka? Sinä! Etkö uskottomuutta sä ylistänyt valistukseksi? Ja etkö yllyttänyt himoihin ja rikoksihin kaikkialla niitä kaunihisen muotoon pukemalla? Tuolla seutu, juopuneena opistasi, täynnä kapinaa on, riitoja, varkauksia ja murhia, aivan perikadon partahalla — sinun toimestasi: veripisarat sen vuotaneet, sen kyyneleet ovat sinun aiheuttamasi, ja sittenkin — sä moitit jumalia! Entä kuinka paljon rikoksia vielä synnyttääkään maassa kirjasi?! Kärsi siis: saat töittes mukaan palkkasi!" Megaira poistuen, näin sanoi tuiskahutti ja padan kannen kiinni paukahutti.
Parnasso.
Jumalat kun karkotettaviksi
Kreikan maasta muinoin tuomittiin,
niin tiluksensa maallikoille jaettiin.
Silloin Parnassokin poies annettiin.
Aasein laitumiksi
nyt joutuivat
sen kukkulat.
Aasit, mistä liekin, huomasivat,
että ennen siellä runottaret asustivat;
siitä mielissänsä
päättelivät he nyt keskenänsä:
"Suotta ei se olle,
että meidät lähetettiin Parnassolle:
nähtävästi maailma on kyllästynyt
runottarihin ja tahtoo että me nyt
täällä asuisimme
ja laulaisimme."
"Siispä", huutaa yksi, "pojat, laulamaan!
on turhaa arastella:
yhdeksätä sisarusta voimakkaammin
ja taitavammin
me laulamme, ja seuramme
kruunattu on iki-mainehella!
Mutta ettei sekavuutta
syntyisi, niin päätetäänpä, että jolle
suotu ei oo aasin äänen suloisuutta,
sitä älköön päästettäkö Parnassolle."
Hyväksyivät aasit aasin sanan
kaunoviekkahasti juonikkaan.
Nytkös uusi kööri järjettömän
moisen päästi mölyn mielettömän,
kuin jos kuormasto ois lähtöön liikahtanut
tuhansilla
rasvaamattomilla
rattahilla…
Kuinkas kävi sitten uuden yhdistyksen?
Isäntänsä, menettäen kärsimyksen,
ajoi kaikki Parnassolta navettaan.
Tahtomatta tyhmyreitä suuttumaan
sanon tässä vaan
että: päässä jos on järjen puutos,
järkeä ei lisää paikan muutos.
Hauki ja kissa.
Kun piirakoita paistaa suutari
tai saappahia neuloo leipuri,
niin työ ei silloin suju kummankaan
merkitty jo onkin aikojaan,
että toisen ammattiin ken ryhtymään on kärkäs,
useinkin on itsepäinen, riitaisa ja närkäs,
joka ennen työnsä turmelee
käypi vaikka naurunalaiseksi
pikemmin kuin tulee menneheksi
saamaan neuvoa, kun sitä tarvitsee,
kunniallisilta, järkeviltä
ihmisiltä.
Lammen hauki hampahikas tuumi kerran niin,
että — jospa ryhtyisi hän kissan ammattiin.
Kateudestako lienee hämmentynyt,
taikka oliko hän kalaruokaan kyllästynyt —
tiedä en; vaan aittaan, hiirenpyyntihin
hän pyrki kissan mukahan ja pääsikin.
"Mutta — tunnetkos sä, kuoma, tämän ammatin?"
Häneltä nyt kissa kyselee:
"Katso ettet itseäsi alenna,
sillä suotta sananlaskussa ei sanota
että 'työ vain taitajata tottelee'."
"Joutavata! Vielä mitä: hiiriä
sukkelampiakin pyydystämme — kiiskiä."
"Todella? No, onneks olkoon; lähdetään!"
Lähtevät ja asettuvat pyytämään.
Saatuaan ja kyllin syötyänsä,
lähtee kissa kummiansa katsomaan.
Tämä, hiukan hengissä, suu ammollaan
lattialla loikoo kyljellänsä…
Rotta nakertanut on jo hännänkin!
Kissa, nähden että kuomallensa
tämä työ käy yli voimiensa,
puolikuolleena vei hauvin lampeen takaisin.
Niin pitikin!
Ja olkoon tämä sulle, hauki, opiksesi,
kun halu hiirenpyyntiin tulee mielehesi!