— Kunpahan hän vain ei pyytäisi rahoja lainaksi, — huomautti äitini.
— Se on hyvin mahdollista, — virkahti isäni rauhallisesti. — Puhuuko hän ranskaa?
— Hyvin huonosti.
— Hm. Mutta sehän on aivan yhdentekevää. Sinä sanoit muistaakseni, että olet pyytänyt myöskin hänen tytärtään tulemaan; minulle on joku vakuuttanut, että hän on hyvin herttainen ja sivistynyt tyttö.
— Vai niin, sittepä hän ei ole äitiinsä.
— Eikä isäänsäkään, — sanoi isäni. Hän oli myöskin sivistynyt, mutta silti hyvin tyhmä.
Äitini huokasi ja jäi mietteisiinsä.
Isäni vaikeni. Minun oli ollut hyvin vaikea olla tämän keskustelun aikana.
Päivällisen jälkeen minä lähdin puistoon, mutta ilman pyssyä. Minä olin lujasti päättänyt olla lähestymättä >Sasekinien puutarhaa», mutta vastustamaton voima veti minua sinne — eikä turhaan. Olin tuskin ehtinyt lähestyä aitausta, kun jo näin Sinaidan. Tällä kertaa hän oli yksin. Hän piti kädessään kirjaa ja kulki verkalleen tietä pitkin huomaamatta minua.
Minä aijoin ensin antaa hänen kulkea ohitseni, mutta sitte muutin mieltäni ja rykäsin. Hän käännähti, mutta ei pysähtynyt, silitti kädellään pyöreän olkihattunsa leveätä, sinistä nauhaa, katsahti minuun, hymyili hiljaa ja kiinnitti jälleen katseensa kirjaan.