— Te olisitte tarjonnut hänelle myrkytetyn karamellin.
Malevskin kasvot vääntyivät hiukan ja niihin tuli hetkiseksi juutalaisilme, mutta sitte hän heti purskahti nauruun.
— Mitä taas teihin tulee, Voldemar... — jatkoi Sinaida, mutta johan se riittääkin; leikkikäämme jotain muuta.
— Herra Voldemar, ruhtinattaren paashina, olisi kannattanut hänen laahustetaan, kun hän olisi lähtenyt juoksemaan puutarhaan, — huomautti Malevskij myrkyllisesti.
Minä kiivastuin, mutta Sinaida laski nopeasti kätensä minun Olalleni ja nousten seisomaan, virkkoi hiukan väräjävällä äänellä: — Minä en ole koskaan antanut teidän ylhäisyydellenne oikeutta olla hävytön ja siksi pyydän teitä poistumaan. Hän osoitti ovea kohti.
— Suokaa anteeksi, ruhtinatar, — änkytti Malevskij ja kävi aivan kalpeaksi.
— Ruhtinatar on oikeassa, — huudahti Belooserov nousten myös seisomaan.
— Minä en todellakaan mitenkään odottanut, — jatkoi Malevskij: — minun sanoissani ei ymmärtääkseni ollut mitään sellaista... minun tarkoitukseni ei ollut loukata teitä... Suokaa minulle anteeksi.
Sinaida heitti häneen kylmän katseen ja naurahti kylmästi.
— Jääkää sitten, — sanoi hän halveksivasti viitaten kädellään. — Me vihastuimme turhaan herra Voldemarin kanssa. Teistä on hauskaa pistellä hiukan — olkoon menneeksi.