— Suokaa anteeksi, — toisti Malevskij vielä kerran. Ja minä muistelin Sinaidan kädenliikettä ja ajattelin, ettei oikea kuningatar olisi arvokkaammin osannut osoittaa ilkimykselle ovea.
Tämän pienen välikohtauksen jälkeen jatkui panttileikki enää vain vähän aikaa. Kaikki tunsivat olonsa hiukan epämukavaksi, eikä ehkä yksistään sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Omituinen, painostava tunne oli vallannut koko seuran ja jokainen huomasi sen ei vain itsessään, mutta myöskin toisissa. Maidanov luki meille runojaan — ja Malevskij kehui niitä liioitetulla innostuksella. — Kas, kuinka hän nyt koettaa tekeytyä hyväksi, — kuiskasi minulle Lushin.
Me hajaannuimme pian. Sinaida vaipui yht'äkkiä mietteisiinsä; vanha ruhtinatar lähetti sanan, että hänellä on päänsärkyä; Nirmatskij alkoi valitella reumatismiaan.
Minä en voinut pitkään aikaan nukkua, minua ihmetytti Sinaidan kertomus. — Sisältyiköhän siihen jokin viittaus? — kyselin itseltäni: — ja mitä, ketä hän tarkoitti? Ja jos se tosiaankin oli niin, kuinka sen voisi ratkaista? Ei, ei, se on mahdotonta — kuiskailin minä kääntäen milloin toisen, milloin toisen polttavan poskeni tyynyä vasten. Mutta minä muistelin Sinaidan kasvojen ilmettä hänen kertoessaan, minä muistelin huudahdusta, joka Lushinilta oli päässyt Neskutshnij-puistossa, ajoittaisia muutoksia Sinaidan käytöksessä minua kohtaan — minä aivan hukuin arvailuihin.
»Kuka se on?» Ne kolme sanaa aivankuin seisoivat silmieni edessä pimeydessä. Tuntui siltä, kuin olisi matala, tuhoatuottava pilvi leijaillut pääni päällä — ja minä tunsin sen painon ja odotin joka hetki sen purkautumista. Paljoon olin minä tottunut viime aikoina, paljon olin nähnyt Sasekinien luona; säännöttömyys heidän kodissaan, kynttilänpätkät, katkonaiset veitset ja haarukat, nyreä Vonifatij, huolimattomasti puettu sisäkkö, vanhan ruhtinattaren sivistymätön käytös — koko tuo ihmeellinen elämä ei enää hämmästyttänyt minua... Mutta siihen, mitä nyt hämärästi aavistin Sinaidassa, en voinut tottua... Seikkailijatar — oli äitini kerran hänestä sanonut. Seikkailijatar — hän, minun epäjumalani, minun pyhimpäni! Tämä nimitys poltti minua, minä koetin paeta sitä piilottaen pääni tyynyihin, minä harmittelin, ja samalla kertaa, mihin olisin suostunutkaan, mitä olisin antanutkaan saadessani olla sinä onnenpoikana suihkulähteellä!...
Veri kiehui minussa. »Puisto... suihkulähde...» — ajattelin... »Minäpä menen puistoon.» Pukeuduin nopeasti ja livistin talosta. Yö oli pimeä, lehdet puissa tuskin liikahtelivat; taivaalta leijaili vähäinen viileys, kasvitarhasta leuhahti vastaan dillin tuoksu. Minä kuljin läpi kaikki käytävät; askelteni heikko kaiku sekä kiihoitti että rohkaisi minua; minä pysähtelin, odotin ja kuuntelin, miten sydämeni löi — kovasti ja kiihkeästi. Vihdoin minä lähestyin aitausta ja nojasin kapeaan seipääseen. Yht'äkkiä — vai oliko se vain mielikuvitusta? — muutaman askeleen päässä minusta vilahti naisolento... Minä katsoin tarkasti pimeyteen — ja pidätin henkeäni. Mitä se on? Kuulenko askeleita — vai sydämenikö se taas lyö niin kovasti? — Kuka täällä? — äänsin tuskin kuuluvasti. Mitä taas? Tukahdutettua naurua? Tai lehtien rapinaa... Tai huokaus aivan korvan juuressa? Minua alkoi pelottaa... — Kuka täällä? — toistin vielä hiljempää.
Ilma värähteli hetkisen; taivaalla välähti punainen juova — tähti lensi alas. — Sinaida? — aioin minä kysyä, mutta ääni kuoli huulillani. Ja yht'äkkiä kävi kaikki äänettömäksi ympärillä, kuten usein tapahtuu keskellä yötä... Yksinpä heinäsirkatkin olivat lakanneet sirkuttamasta — jossakin vain akkuna narahti. Minä seisoin kauan ja palasin sitte huoneeseeni, jäähtyneelle vuoteelleni. Tunsin omituista mielenliikutusta: kuin olisin mennyt tapaamaan kohtaukseen — mutta turhaan, ja nähnyt sivulta vieraan onnen.
XVII
Seuraavana päivänä näin minä Sinaidan vain vilahdukselta: hän ajoi hevosella jonnekin yhdessä vanhan ruhtinattaren kanssa. Sen sijaan näin Lushinin, joka muuten tuskin tervehti minua, ja Malevskin. Nuori kreivi tervehti ja ryhtyi ystävällisesti keskusteluun kanssani. Kaikista sivurakennuksen vieraista oli hän ainoa, joka oli osannut hankkiutua meidän kotiimme, ja äitini oli häneen hyvin mieltynyt. Isäni sitä vastoin ei pitänyt hänestä ja kohteli häntä aivan loukkaavan kohteliaasti.
— _Ah, monsieur le page_, — alkoi Malevskij, — on oikein hauska nähdä teitä. Mitä tekee teidän ihana kuningattarenne?