Isäni katsahti nopeasti minuun. — Minä pudotin sen, — virkkoi hän, — heitin sen pois. — Hän vaipui mietteisiinsä ja painoi päänsä alas... ja siinä minä ensimäisen ja milteipä viimeisen kerran näin, miten paljon hellyyttä ja sääliä hänen ankarat piirteensä voivat ilmaista.
Hän lähti taas laukkaamaan, enkä minä voinut häntä enää saavuttaa; tulin kotiin neljännestuntia myöhemmin kuin hän.
»Kas se on rakkautta», ajattelin itsekseni vielä kerran istuen yöllä työpöytäni ääressä, jolle nyt taas alkoi ilmestyä kirjoja ja vihkoja, — »se on intohimoa!... Kuinka voi kärsivällisesti ottaa vastaan iskun... vaikkapa kaikkein rakkaimmankaan olennon kädestä!... Ja kuitenkin näkyy se olevan mahdollista, jos rakastaa... Ja minä... minä kun kuvittelin...»
Viimeisenä kuukautena olin kovasti vanhentunut — ja minun rakkauteni kaikkine intoiluineen ja kärsimyksineen näytti minusta itsestäni niin pieneltä ja lapselliselta ja sisällyksettömältä verrattuna siihen toiseen, minulle tuntemattomaan, jota minä tuskin osasin aavistaa ja joka minua pelotti, kuten tuntemattomat, kauniit mutta ankarat kasvot, joita turhaan koetat tarkastella puolipimeässä...
Sinä samana yönä näin minä omituisen ja kammottavan unen. Olin tulevinani matalaan, pimeään huoneeseen... Isäni seisoi siellä ratsupiiska kädessä ja polki jalkaa; nurkassa kyyrötti Sinaida ja — ei kädessä — vaan otsalla oli hänellä punainen viiru... Mutta heidän kummankin takana seisoi Belooserov ylt'yleensä veren tahraamana avaten kalpeat huulensa ja uhaten vihaisella äänellä isääni.
Kaksi kuukautta myöhemmin tulin minä yliopistoon ja puolen vuoden kuluttua kuoli isäni halvaukseen Pietarissa, jonne me juuri äskettäin olimme muuttaneet. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän saanut Moskovasta kirjeen, joka oli kovasti kiihdyttänyt häntä... Hän oli pyytänyt jotain äidiltäni ja olipa vielä itkenytkin, hän, minun isäni! Saman päivän aamuna, jolloin hän sai halvauksen, oli hän alkanut ranskankielellä kirjoittaa kirjettä minulle: Poikani, — kirjoitti hän, — kavahda naisen rakkautta, kavahda sitä onnea, sitä myrkkyä...
Hänen kuolemansa jälkeen lähetti äiti huomattavan suuren rahasumman Moskovaan.
XXII
Kului noin neljä vuotta. Olin juuri päässyt yliopistosta, enkä vielä oikein tiennyt, mihin minun piti ryhtyä, mille alalle antautua. Kuljeskelin ympäri ilman mitään työtä.
Eräänä kauniina iltana tapasin teatterissa Maidanovin. Hän oli ehtinyt mennä naimisiin ja astua virkaan; mutta minä en huomannut muuten hänessä mitään muutosta. Hän innostui yhä edelleen aivan syyttä suotta ja yhtä pian saattoi hän taas käydä alakuloiseksi ja surumieliseksi.