— Kyllä, — vastasi Timofêjitsh huo'aten.
Ulos tultuaan hän painoi kahden käden lakin päähänsä, nousi huononpäiväisiin kilpatroskiin, jotka oli jättänyt portille, ja läksi ajamaan hiljaista ravia, ei kumminkaan kaupunkiin päin.
* * * * *
Illalla samana päivänä rouva Odintsôw istui Bazârowin kanssa omassa huoneessaan. Arkâdi käveli salissa, kuunnellen Kâtjan soittoa. Ruhtinatar oli mennyt yläkertaan, omaan huoneesensa. Hän ei yleensäkään sietänyt vieraita saatikka sitten näitä "uusia herran-viikkoisia", joiksi hän heitä sanoi. Muitten seurassa hän oli vain nureillaan, mutta omassa huoneessaan, kahden kesken oman sisäkkönsä kanssa, hän välisti piti semmoista rähinää, riiteli ja torui niin, että tanu sekä pikkuperukki päässä hyppivät.
Tuon kaiken rouva Odintsôw kyllä tiesi.
— Mitenkäs te nyt jo lähtöä teette? — sanoi rouva Odintsôw
Bazârowille. — Entäs lupaus?
— Mikä lupaus?
— Ettekö muista enää? Tehän suostuitte antamaan minulle tunteja kemiassa.
— Minkäs sille mahtaa! Isä odottelee minua: minun ei käy enää viipyminen. Muutoin, sopiihan teidän lukea Pelouse et Frémy'n "Notions générales de Chimie"; se on hyvä kirja ja selvästi sepitetty. Siitä te saatte kaikki, mitä tietää tahdotte.
— Mutta muistattehan te, kuinka te kerran vakuutitte minulle, ett'ei kirja voi korvata … en muista enää, kuinka te sanoitte … mutta tiedättehän, mitä minä tarkoitan … Oletteko unohtanut?