— Minkäs sille mahtaa! — virkkoi Bazârow.
— Miksikä te lähdette? — kysyi rouva Odintsôw hiljaisemmalla äänellä.
Bazârow katsahti häneen. Anna Sergêjewna oli heittänyt päänsä nojatuolin selkämystä vasten ja pannut kädet ristiin rinnalleen. Ne olivat paljaat kyynäspäätä myöten. Huoneessa paloi yksi lamppu, sekin suojattu paperista leikellyllä verholla. Tässä valossa Anna Sergêjewna näytti tavallista kalpeammalle. Avara, valkoinen leninki verhosi häntä pehmoisilla laskoksillaan, jalkaterät, ristissä nekin, tuskin pistivät esiin.
— Miksikäs minä jäisinkään? — vastasi Bazârow. Rouva Odintsôw käänsi päätään hiukan syrjään.
— Kuinka niin: "miksikä?" Eikö teidän ole hauska täällä? Vai luuletteko, ett'ei teitä täällä kukaan ikävöisi?
— Siitä olen varma.
Anna Odintsôw oli ääneti hetken aikaa.
— Te olette väärässä. Sitä paitsi, minä en usko teitä. Tuo ei ollut teiltä täyttä totta.
Bazârow istui yhä liikahtamatta.
— Jevgêni Vasiljewitsh! Miksikä te olette ääneti?