— Miksikä niin luulette?
— Siksi, että te itse olette sanonut tuntevanne ikävää silloin vaan, kun teidän järjestystänne häiritään. Te olette asettanut elämänne niin erehtymättömän säännölliseksi, ett'ei siinä saa sijaansa ikävä eikä kaiho eikä mitkään raskaat tunteet.
— Minä olen siis mielestänne erehtymätön … se on, olen niin säännölliseksi järjestänyt elämäni?
— Niin juuri. Nytkin esimerkiksi: kello lyö muutaman minutin perästä kymmenen, ja minä tiedän ennakolta, että te ajatte minut pois.
— Enkä aja, Jevgêni Vasiljewitsh. Te saatte jäädä. Avatkaa tuo ikkuna. Täällä tuntuu hiukan umpealta.
Bazârow nousi ja sysäsi akkunaa. Jyskähtäen se lensi selkoseljälleen… Hän ei luullut sen aukenevan niin helposti. Sitä paitsi hänen kätensäkin vapisivat. Pimeä, lempeä yö katsahti huoneesen: tuolla kaukana kupuili musta taivas, hiljaa humisivat puitten latvat, ja sisään huhahteli puhtaan ulko-ilman raikas tuoksu.
— Laskekaa uudin alas ja käykää istumaan, — virkkoi Anna Sergêjewna, — mieleni tekee haastella teidän kanssanne, ennenkuin lähdette. Kertokaas jotain omasta itsestänne; te ette puhele itsestänne milloinkaan.
— Minä koetan keskustella teidän kanssanne hyödyllisistä asioista,
Anna Sergêjewna.
— Kovinhan te olette vaatimaton… Mutta minä haluaisin saada tietää jotain teistä, teidän perheestänne, isästänne, jonka tähden te nyt aiotte jättää meidät.
Bazârow ajatteli itsekseen: "Minkähän vuoksi hän tuollaista puhelee?"
Mutta ääneensä hän virkkoi: