— Mitäpäs hauskuutta siitä, varsinkaan teille? Me olemme halpaa väkeä me…
— Ja minä teidän mielestänne aristokraati, niinkö? Bazârow nosti silmänsä häneen.
— Niin! — lausui hän liioitellun räikeästi. Anna Sergêjewna naurahti.
— Vähänpä te näytte minua tuntevan, vaikka vakuutattekin kaikkien ihmisten olevan toistensa kaltaisia ja arvelette, ett'ei maksa vaivaa oppia heitä tuntemaan. Joskus minä kerron teille elämäni historian … mutta kertokaa te ensin omanne.
— Vähänkö tunnen? — toisti Bazârow. — Kenties niinkin. Kenties joka ihminen on todellakin arvoitus. Niinpä esimerkiksi tekin: tehän vierotte seuraa, se rasittaa teitä ja — sittenkin olette kutsunut tänne kaksi ylioppilasta asumaan. Miksikä te, älykäs ja kaunis nainen … miksikä elätte maalla?
— Kuinka? Kuinka te sanoittekaan? — puuttui rouva Odintsôw vilkkaasti puheesen — Kaunisko?
Bazârowin kulmat rypistyivät.
— Se on yhdentekevä, — murahti hän. — Tarkoitukseni oli sanoa, ett'en minä oikein käsitä, miksikä te olette asettunut maalle.
— Ette käsitä … mutta jotain te kaiketikin luulette syyksi siihen.
— Kyllä … minä luulen teidän yhtämittaa pysyvän samassa paikassa siitä syystä, että olette hemmotellut itsenne, että te liiankin paljon pidätte prameudesta, mukavuudesta, lainkaan välittämättä mistään muusta.