Rouva Odintsôw myhähti taaskin.
— Te ette siis ensinkään luule, että minua voi mikään viehättää?
Bazârow katsahti häneen kulmainsa alta.
— Uteliaisuudesta kenties, ei muutoin.
—Todellakin? Nyt minä ymmärrän, miksikä me vedämme yhtä: tehän olette samallainen kuin minäkin.
— Vedämme yhtä… — jupisi Bazârow kolealla äänellä.
— Niin… Minähän unohdin, että te aiotte lähteä.
Bazârow nousi. Himmeästi paloi lamppu hämärtyneessä, hyvänhajuisessa, yksinäisessä huoneessa; silloin tällöin liikahti uudin akkunassa, ja huoneesen hulvahteli yön hurmaava raikkaus ja kuului sen salaperäinen kuiskina. Rouva Odintsôw ei liikauttanut jäsentäkään, mutta salainen mielenkuohu hänet valtasi… Se valtasi Bazârowinkin, joka äkkiä tunsi olevansa kahden kesken nuoren, ihanan naisen kanssa…
— Minne nyt? — virkkoi Anna Sergêjewna verkalleen.
Toinen vaipui tuolilleen, sanaakaan sanomatta.