— Vai olen minä vainenkin teidän mielestänne, tyyni, veltostunut, hemmoteltu olento, — jatkoi Anna Sergêjewna samallaisella äänellä, hellittämättä silmiään akkunasta. — Minä puolestani tiedän olevani onneton.
— Tekö onneton? Minkätähden? Saatatteko te välittää halpamaisista juoruista?
Rouva Odintsôw rypisti kulmiaan. Häntä harmitti, että toinen oli sillä tavoin hänet käsittänyt.
— Nuo juorut eivät minua edes nauratakaan, Jevgêni Vasiljewitsh, ja liiaksi olen ylpeä, salliakseni niitten häiritä minun rauhaani. Minä olen onneton siitä syystä, ett'ei minussa ole elämän halua, elämän harrastusta. Te katselette minua epäilevin silmin, ajatellen: tuollaista puhuu aristokraati, joka on yltäänsä pitseissä ja istuu samettisessa nojatuolissa. En tahdo salatakaan: minä rakastan sitä, mitä te sanotte prameudeksi, ja samalla minussa on sangen vähän elämisen halua. Selittäkää tämä ristiriitaisuus niinkuin tahdotte. Mutta … pelkkää romantismiahan se teidän silmissänne onkin.
Bazârow puisteli päätään.
— Te olette terve, riippumaton, rikas… Mitäs te vielä tahtoisitte?
— Mitäkö tahtoisin? — toisti rouva Odintsôw. — Minä olen väsynyt, olen vanha, olen mielestäni jo elänyt niin kauan. Niin, minä olen vanha, — lisäsi hän, hiljalleen vetäen mantiljan kolkkia paljaitten käsiensä yli. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja Anna Sergêjewna punastui hiukan. — Minulla on takanani jo niin paljon muistoja: elämä Pietarissa, rikkautta, sitten köyhyyttä, sitten isän kuolema, sitten ulkomaan matka, niinkuin tapa on… Muistoja on paljo, mutta muistettavaa ei mitäkään, ja edessäni on pitkän pitkä tie määräänsä vailla… Ilmankos ei tee mieli lähteä liikkeellekään!
— Pettymystäkö siis? — kysyi Bazârow.
— Ei, — vastasi rouva Odintsôw verkalleen. — Mutta minä en ole saanut tyytymystä… Luulisinpa, että jos voisin oikein lujasti kiintyä johonkin asiaan…
— Teidän tekee mielenne rakastua, — keskeytti Bazârow, — mutta rakastua te ette voi, ja siinä teidän onnettomuutenne.