Rouva Odintsôw rupesi tarkastamaan mantiljansa hihoja.
— Enkö voi rakastua? — virkkoi hän.
— Tuskin. Mutta turhaanpa minä sitä onnettomuudeksi sanoin. Päinvastoin: se ihminen se pikemmin säälittää, jolle tuo seikka sattuu.
— Sattuu … mikä niin?
— Että rakastuu.
— Mistä te sen tiedätte?
— Kuulemalta, — vastasi Bazârow tuimasti, mutta itsekseen hän arveli: "Sinä kiekailet. Sinun on ikävä, ja paremman puutteessa kiusottelet minua vain, mutta minullapa…" Ja todellakin: Bazârowin sydän se oli niin täynnä kuohua.
— Sitäpaitsi, — jatkoi hän ääneen, kumartuen koko ruumiillaan ja heilutellen nojatuolin helttoja, — te olette kukaties liian vaativainen.
— Ehkä. Minun mielestäni: joko kaikki tahi ei mitään. Elämä elämästä. Ken minulta elämäni otti, antakoon omansa minulle, mutta samalla myös säälittelemättä, ehdottomasti. Kernaammin olen ilman.
— No niin, — virkkoi Bazârow; — sehän varsin oikeudenmukainen ehto. Kummastelen vain, miksikä te … miksikä te ette vielä ole löytänyt sitä, mitä halajatte.