Vasili Ivânowitsh kuunteli häntä, kuunteli, niisteli nenäänsä, pyöritteli nenäliinaa kämmeniensä välissä, yski, pöyhötteli tukkaansa… Ei malttanut lopulti enää mies: kumartui Arkâdin puoleen ja suuteli häntä olkapäähän.
— Te olette onneni mitan täyttänyt kukkuroilleen, — puheli hän, hymyilemistään hymyillen. — Minä, se minun täytyy sanoa teille, minä … jumaloitsen poikaani, eukosta puhumattakaan: äiti kuin äiti, tietäähän sen, mutta en minäkään uskalla ilmilausua tunteitani hänen kuultensa, minä tiedän, ett'ei semmoinen häntä miellytä. Hän ei voi sietää minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Moni ihan moittiikin häntä sellaisesta luonteen lujuudesta, se kun muka tietää ylpeyttä tai sydämen tylyyttä, mutta eihän hänen kaltaisiansa ihmisiä sovi mitata tavallisella arssinalla, eihän? Toinen, esimerkiksi, olisi vanhemmiltaan yhä vaan kiskonut ja kiskonut varoja, mutta hän, aatelkaas, hän ei ikipäivinä ole liikaa kopekkaa ottanut, jumaliste!
— Hän on omaa voittoa pyytämätön, rehellinen mies, — virkkoi Arkâdi.
— Niin juuri, omaa voittoa pyytämätön. Ja minä, Arkâdi Nikolaitsh, min'en ainoastaan jumaloitse häntä, minä olen ylpeä hänestä, ja koko minun kunnianhimoni kohdistuu siihen, että hänen biografiassansa kerran lukisi nämä sanat: "pelkän staabilääkärin poika, jonka etevät lahjat isä kumminkin jo aikaisin osasi huomata ja pani kaikki alttiiksi hänen kasvattamiseksensa…"
Ukolta katkesi ääni…
Arkâdi puristi hänen kättänsä.
— Mitäs te luulette, — kysäisi Vasili Ivânowitsh, oltuaan hetkisen aikaa ääneti, — ei suinkaan hän lääketieteen alalla ole saavuttava sitä mainetta, jota te hänelle ennustatte?
— Tietysti ei, vaikka hän siinäkin on oleva etevimpiä tiedemiehiä.
— Milläs sitten, Arkâdi Nikolaitsh?
— Sitä on vaikea sanoa, mutta mainio mies hänestä vaan tulee.