— Keltatautiako, niinkö?
— Niin, kroonillista ja peräti itsepäistä ikterusta. Minä olen määräillyt hänelle rantasappea ja kuismaa, olen käskenyt syömään porkkanoita, olen antanut soodaa, mutta kaikki nämä ovat vain palliativisia keinoja; pitäisi saada jotain repäisevämpää. Kyllähän sinä naurat lääketieteelle, mutta olenpa vakuutettu, että saan sinulta asiallisia neuvoja. Mutta siitä tuonnempana. Nyt käydään teetä juomaan. Vasili Ivânowitsh hyppäsi ketterästi pukilta ja alkoi hyräellä "Robertista":
Ja lain ja lain ja lain me laadimmekin:
Jo rie… jo rie… jo riemu raikukoon.
— Merkillinen vilkkaus! — virkkoi Bazârow, astuen akkunan äärestä pois.
* * * * *
Tuli puolipäivä. Aurinko paahtoi tiheän, vaalean pilviharson takaa. Hiljaisuutta kaikkialla. Kukot vain kiukkuisesti kiekahtelevat toisillensa tuolla kylässä, herättäen jokaisessa, ken niitä kuunteli, omituista tuskaa ja ikävän tunnetta, ja jostain pitkän puun latvasta kajahteli myötäänsä haukanpojan piipitys, ikäänkuin itkien ketä luoksensa kutsuisi. Arkâdi ja Bazârow loikoivat maassa pienen heinäruon siimeksessä, levitettyään allensa pari sylyllistä kahisevan kuivia, mutta yhä vieläkin vehreitä, hyvänhajuisia heiniä.
— Tuo haapa tuolla, — puheli Bazârow, — muistuttaa minulle mieleen lapsuuden päiviä. Se kasvaa kuopan laidalla — siinä oli ollut aikoinaan tiilivaja — ja siihen aikaan minä olin vakuutettu, että tuossa kuopassa ja haavassa on jonkunlainen taikavoima: minun ei tullut koskaan ikävä, istuissani siellä. En ymmärtänyt silloin sitä, että min'en ikävöinyt juuri siitä syystä kuin olin lapsi. Nyt minä olen täysikasvuinen; eipäs tehoakaan enää taika.
— Kuinka kauan sinä olet viettänyt täällä yhteensä? — kysyi Arkâdi.
— Pari vuotta perättäin; sittemmin käytiin täällä pistäymällä vain. Kululla oltiin yhtämittaa. Enimmin sitä sentään kaupungeissa vetelehdittiin.
— Onko tämä kartano jo miten vanha?