— Kummallista! Minä puolestani en vihaa ketään, — lausui Arkâdi, jonkun aikaa mietittyänsä.
— Minä taas puolestani hyvin monta. Sinä olet hempeä henki, vesivelli; sinusta sitten vihaajaksi! …. Sinua jänistää, sinä luotat liian vähän itseesi…
— Entäs sinä, — keskeytti Arkâdi; — luotatko sinä itseesi? Hyvinkö arvaat korkealle oman itsesi?
Bazârow oli tuokion aikaa vaiti.
— Kun kohtaan sellaisen ihmisen — puhui Bazârow harvalleen, — joka ei minun edessäni sano pass, silloin minä muutan mielipiteeni omasta itsestäni. Vihata! Niinpä sinä, esimerkiksi, sanoit tänään, astuissasi meidän kylänvanhimman Filípin tuvan ohitse — tupa puhdas ja soma semmoinen — sanoit, että silloin Venäjä vasta saavuttaa täydellisyytensä, kun vihoviimeiselläkin musikalla on tuommoinen asunto, ja että jokaisen täytyy työskennellä sen päämäärän saavuttamiseksi… Mutta minun pisti vihakseni tuo vihoviimeinen musikka, tuommoinen Filíp tai muu Sîdor, jonka tähden minun pitää ponnistella hiki hatussa, ja joka tuskin kiitostakaan minulle sanoo … ja viis minä hänen kiitoksistaan! … No niin, hän rupeaa asumaan puhtaassa pirtissä, ja minusta rupeaa takkiainen kasvamaan, — entäs sitten?
— Ole jo, Jevgêni! … Sinua kuunnellessa täytyy väkisinkin myöntää niitten olevan oikeassa, jotka moittivat meitä prinsippien puutteesta.
— Niinhän sinä puhut juuri kuin setäsi. Prinsippejä yleensä ei ole olemassa. Etkös sitä tähän saakka ole hoksannut? Prinsippejä ei ole, mutta aistimuksia on. Niistä riippuu kaikki.
— Mitenkä niin?
— Sitenkä niin. Minä, esimerkiksi, olen kieltoperäisellä kannalla, sillä siihen minut saattaa aistimus. Minun on hauska kieltää, minun aivoni ovat sellaiset rakenteeltaan — ja siinä se! Miksikä minua miellyttää kemia? Miksikä sinä syöt mielelläsi omenata? Aistimuksesta taaskin. Sama juttu justiin. Sen syvemmälle ihmiset eivät pääse. Tätä ei sinulle sano joka mies, enkä minäkään enää toista kertaa sitä sinulle sano.
— Vai niin? Rehellisyys — sekin on siis aistimusta?