— Mitäs se ois?
— Mutta, Jevgêni! — virkkoi Arkâdi murheellisella äänellä.
— Mitä? Vai niin? Eikö miellytä? — keskeytti Bazârow. — E-hei, veikkonen! Kun kerran olet päättänyt niittää maahan kaikki tyyni, niin älä karta omia kinttujaskaan! … Mutta, jopa sitä on tarpeeksi filosofioitu. "Luonto löyhyttää unen äänettömyyttä", sanoi Púshkin.
— Ei hän ole sellaista milloinkaan sanonut, — virkkoi Arkâdi.
— No, ellei ole sanonut, niin hänen olisi sopinut tai pitänyt sanoa niin, runoilija kun oli. Niin vainenkin, sotapalveluksessa se mies varmaankin oli.
— Púshkin ei ollut ikinä sotilaana.
— No, mutta hänellähän on joka sivulla: "Taisteluun, taisteluun,
Venäjän kunnia kutsuu!"
— Puita heiniähän sinä mätät omasta päästäsi. Parjaustahan tuo tuommoinen on!
— Parjausta? Entäpä sitten? Kylläpäs keksi sanan, minua muka pelottaakseen! Parjaa sinä ihmistä minkäs jaksat, kymmenen kertaa enemmän hän sietäis.
— Parast' on, kun käydään maata, — virkkoi Arkâdi harmissaan.