— Mitä suurimmalla mielihyvällä, — vastasi Bazârow.
Mutta ei nukuttanut kumpaakaan. Omituinen, vastenmielinen tunne kouristi sydäntä kumpaiseltakin. Viiden kuuden minutin perästä he avasivat silmänsä ja katsahtivat toisiinsa, sanaakaan sanomatta.
— Katsopas, — virkkoi äkkiä Arkâdi, — tuolla irtautui vaahterasta kuiva lehti, ja nyt se putoaa maata kohti; sen liikkeet muistuttavat täydellisesti perhosen lentoa. Eikös tuo ole omituista: Murheellisin masennus ja kuolema aivan samanlaista kuin hilpein ilo ja elämä!
— O minun ystäväni, Arkâdi Nikolâjewitsh! — huudahti Bazârow. —
Yksi pyyntö vain: älä puhu kauniisti.
— Puhun, niinkuin osaan… Tuohan on lopulti despotismia. Minulle johtui tuo ajatus mieleen; miks' enkäs saisi sitä lausua ilmi?
— Niin. Mutta miks' enkäs minäkin saisi lausua ajatustani ilmi. Minä arvelen, että puhua kauniisti on säädytöntä.
— Mikäs se sitten on säädyllistä? Haukkuminenko?
— Ohoo! Sinähän, näen mä, aiot lähteä tallustamaan setäsi jälkiä.
Kuinka iloiseksi tuo idiooti tulisikaan, jos kuulisi nyt sinua!
— Miksikä sinä sanoitkaan Pâvel Petrôwitshia?
— Sanoin häntä aivan asianmukaisesti: idiootiksi.