— Mutta tuohan on sietämätöntä! — huudahti Arkâdi.
— Kas, kas! Sukulaisuuden tunne elähti ja älähti, — virkkoi Bazârow tyynesti. — Sitkeässä se vaan istuu, sen olen huomannut. Ihminen on altis kieltäymään vaikka mistä, hän luopuu mistä ennakkoluulosta hyvänsä, mutta mennä tunnustamaan, että esimerkiksi velimies, joka toisilta nenäliinoja puhaltelee, on varas — se käy yli hänen voimainsa. Ja todellakin: minun veljeni, nähkääs, minun … ja hänkö ei olisi nerojen nero? … Mahdotonta.
— Minussa elähti vain oikeamielisyyden tunne eikä ensinkään sukulaisuus, — tiuskasi Arkâdi. — Mutta kosk'et sinä sitä tunnetta ymmärrä, kosk'ei sinussa ole sitä "aistimusta", niin et sinä osaa sitä arvostellakaan.
— Toisin sanoen: Arkâdi Kirsânow seisoo liian korkealla minun ymmärrykselläni käsittää. — Kumarrun ja vaikenen.
— No mutta, Jevgêni! Tällä tapaahan me oikein riitaannumme.
— Kuules, Arkâdi! Teepäs mulle mielihyvä: riitaannutaanpas kerrankin oikein kunnon lailla … niin että silmät päässä pyörii, niin että siihen paikkaan pakahtuu.
— Mutta siitähän saattaa loppujen lopuksi…
— Tulla tappelu, niinkö? — keskeytti Bazârow. — Entäs sitten? Tässä näin, kahisevain heinäin päällä, keskellä tällaista idyllisyyttä, syrjässä maailmasta, ja kaukana ihmisten silmistä, — käyhän se laatuun. Mutta et sinä minulle piisaa. Minä kuristan sinua kurkusta heti kohta…
Bazârow levitti pitkät ja luisevat sormensa… Arkâdi kääntyi, varustautuen suotta-aikoja vastarintaan muka… Mutta ystävän kasvot näyttivät niin pahaenteisiltä, tuossa vääristyneitten huulten hymyssä ja säihkyvissä silmissä ilmeni niin täyden toden uhka, että Arkâdia väkisinkin rupesi pelottamaan.
— Ahaal Tännekös herrat ovat lymynneetkin! — kajahti samassa Vasili Ivânowitshin ääni, ja esiin astui vanha staabilääkäri, yllään kotitekoinen aivinainen takki ja päässä olkihattu, kotitekoa sekin. — Minähän tässä etsin ja etsin teitä… Mainionpa olette valinneetkin paikan ja mieluisassa askartelette toimessakin. Maata "maassa" ja katsella "taivasta". Siinä, tiedättekös, on joku erityinen merkitys!