— Minä katson taivaasen silloin vain kuin tekee mieli aivastaa, — murahti Bazârow, — lisäten puoliääneen Arkâdille: — Sääli, että tuli väliin.
— Älähän nyt enää, — kuiskasi Arkâdi, salavihkaa puristaen ystävänsä kättä. — Mutta eihän ajan pitkään mikään ystävyys saata estää tällaisia yhteentörmäyksiä.
— Tässä minä teitä katselen, nuoret ystäväni, — puheli sillä välin Vasili Ivânowitsh, päätään nyökytellen ja kädet päällekkäin nojautuen erääsen sangen ovelasti väännettyyn, omatekoiseen keppiin, johon koukun asemesta oli leikattu turkkilaisen pää, — katselen teitä enkä kyllääni saa. Mikä voima teissä, mikä nuoruuden kukoistus! Kuinka paljon kykyä, talangeja! Sanalla sanoen Castor ja Pollux!
— Heh-heh! Ihan jo mytologiaan huippasi! — virkkoi Bazârow. — Heti näkee, ken aikoinaan on ollut latinassa luja. Antoihan ne sinulle hopeamitalinkin latinalaisesta aineesta, vai mitä?
— Dioscurot, Dioscurot! — toisti Vasili Ivânowitsh.
— Älähän nyt, isä, älähän rupea hempeäksi.
— Yhden ainoan kerran vain näin pitkästä, pitkästä aikaa, — jupisi ukko. — Muutoin, enhän minä teitä, hyvät herrat, lähtenyt hakemaan, puhuakseni teille komplimentteja, tulin ensiksikin ilmoittamaan, että pian käydään päivälliselle, ja toiseksi tahdoin sinulle, Jevgêni, jo ennakolta antaa tiedoksi… Sinä olet ymmärtäväinen mies, tunnet ihmiset, tunnet naisväenkin, ja senpä vuoksi … et pane pahaksesi… Äiti näet tahtoi toimituttaa kirkossa kiitosrukouksen sinun tulosi johdosta. Älä aattelekaan, että minä pyydän sinua läsnäolemaan siinä; se on toimitettu jo, mutta isä Aleksei…
— Pappiko?
— No niin, se meidän kirkkoherra. Hän näes … hän tulee meille päivälliselle… En osannut sellaista arvatakaan, enkä minä edes kehoitellutkaan … ties miten se näinpäin kääntyi … hän ymmärsi minut väärin… Niin no, ja sitten Arina Vlâsjewnakin… Sitä paitsi hän on sangen hyvä ja järkevä mies.
— Eihän hän minun osaani poskeensa pistä, vai? — kysyi Bazârow.