Vasili Ivânowitsh nauramaan.
— Johan sinä nyt!
— Muuta minä en vaadikaan. Pöytään minä olen valmis käymään kenen kanssa hyvänsä.
Vasili Ivânowitsh korjasi hattuansa.
— Tiesinhän sen jo ennakolta, — lausui hän, — että sinä olet yläpuolia kaikkien ennakkoluulojen. Ja mitäpäs sinusta puhuukaan … eihän niitä ole minullakaan, vaikka olen jo vanha ukko, kahdennella seitsemättäkymmentä. (Vasili Ivânowitsh ei rohjennut tunnustaa, että hän itsekin oli halainnut kiitosrukouksen pitämistä… Hän oli yhtä jumalinen kuin vaimonsakin.) Mutta isä Aleksei tahtoisi mielellään tutustua sinun kanssasi. Sinä miellyt häneen ihan varmaan, saatpa nähdä. Ei hän pane vastaan, vaikka pistettäis niinkuin korteiksikin eikä … mutta tämä vain näin meidän kesken — vaikka piippuunkin.
— Niin no, päivällisen perästä lyödään nakkia, ja minä voitan hänet puti puhtaaksi.
— Peräst' kuuluu, peräst' kuuluu. Ei se suussa, mikä huulilla.
— Mitä? Ettäkö sinäkin vielä vanhalta muistiltasi? — kysäisi
Bazârow erityisellä äänenpainolla.
— Ettes häpeä, Jevgêni… Mikä ollutta, se mennyttä. No niin, minä olen valmis tämän arvoisan vieraamme kuullen tunnustamaan, että nuorempana minussa kyllä oli tämä intohimo, mutta jopa se maksoi, jos maistuikin! … Kylläpäs tänään päivä paahtaa. Sallikaa istahtaa viereenne, hyvät herrat. Enhän häirinne?
— Ette suinkaan, — vastasi Arkâdi.