Vasili Ivânowitsh laskeutui ähkien maahan.
— Kovin tämä teidän nykyinen asemanne tässä, arvoisat herrat, — aloitti hän — kovin se muistuttaa mieleeni entistä sotilas-uraani, elämää nuotioilla… Näin sitä ennenkin laitettiin haavansitomo jonnekin heinäruon suojaan … kiitti Jumalaa, kun edes sellaisenkaan paikan sai. — Ukko huokasi. — Paljon sitä minäkin jo olen aikoinani nähnyt, paljon. Niinpä esimerkiksi, jos suvaitsette, juttelen teille erään soman kohtauksen niiltä ajoilta, jolloin rutto raivosi Bessarabiassa…
— Ja jostako sinä sait Wladimirin? — puuttui Bazârow puheesen. —
Vanha juttu, tuttu juttu. Mutta kuulehan, miks'et sinä kanna sitä?
— Johan minä sanoin sinulle, ett'ei minussa ole ennakkoluuloja, — murahti Vasili Ivânowitsh (eilis-iltana vasta hän oli ratkottanut takistaan punaisen nauhan pois) ja rupesi kertomaan tapausta ruton ajoilta. — Mutta hänpä nukkuu jo, — kuiskasi hän äkkiä Arkâdille, osoittaen poikaansa ja myhähtäen hyväntahtoisesti. — Jevgêni! — lisäsi hän sitten ääneensä. — Nouse pois: käydään päivälliselle.
Isä Aleksei, kookas ja pyylevä, tukka tuuhea, huolellisesti kammattu, punasinervä vyö silkkisen papisviitan ympärillä, näytti olevan varsin vikkelä ja näppärä mies. Hän riensi ensimmäisenä puristamaan Arkâdin ja Bazârowin kättä, ikäänkuin jo ennakolta ilmoittaen ymmärtävänsä varsin hyvin, ett'eivät he hänen siunaustansa kaipaa ja käyttihe ylipäänsäkin sangen suoravaisesti. Ei hän itseään häväissyt eikä muitakaan suututtanut; teki tilaisuuden sattuessa pilkkaa seminaarin latinasta ja puolusti arkkipiispaansa; joi kaksi lasillista viiniä, mutta kieltäytyi kolmannesta; otti vastaan Arkâdin tarjoaman sikarin, mutta ei ruvennut polttamaan sitä, kotia sanoi vievänsä. Hiukan vastenmielistä oli hänessä vain se, että myötäänsä kohotteli kättänsä verkalleen ja varovasti, saadakseen kärpäsiä kiinni kasvoiltaan ja välistä likisti ne siinä kuolijaiksi.
Korttipöytään hän sanoi hyvin tyynesti käyvänsä lystin vuoksi, mutta tuo lysti päättyi siihen, että hän voitti Bazârowilta 2 ruplaa 50 kopekkaa pankossa — Arina Vlâsjewnan talossa ei ollut vihiäkään hopealaskusta. — Äiti se yhä edelleen istui poikansa vieressä, peliin osaa ottamatta, yhä edelleen poski nyrkin nojassa, nousten vain tuon tuostakin käskemään, että vieraille tuotaisiin sitä tai tätä hyvää. Hän ei uskaltanut hyväillä poikaansa, eikä tämäkään rohkaissut häntä siihen. Ja olihan Vasili Ivánowitsh varoittanut emäntäänsä "häiritsemästä häntä, sillä nuori väki näet ei ole kovinkaan kärkäs semmoiseen."
Turha on sanoakaan, mitä kaikkea päivällispöydässä tänään oli tarjolla: Timofêitsh oli omassa personassaan jo aamunhämärissä ajaa jyristänyt hankkimaan jotain erityistä tsherkassilaista lihaa; kylänvanhin oli hevoskyydissä käynyt toiselta haaralta hakemassa mateita, kiiskiä ja krapuja; pelkistä sienistä oli kylän ämmille maksettu 42 kopekkaa vaskessa.
Mutta Arina Vlâsjewnan silmät, jotka hellittämättä olivat kiintyneet Bazârowiin, puhuivat muutakin kuin pelkkää rakkautta ja hellyyttä: niissä ilmeni uteliaisuuden ja pelvon sekaista murhettakin, ilmeni omituinen, hiljainen moite. BazârowilIa puolestaan ei ollut aikaa ruveta ottamaan selkoa, mitä nuo silmät puhuvat: harvoin hän äitinsä puoleen kääntyi, silloinkin vain lyhyesti kysäisten jotain. Kerran hän pyysi äitinsä kättä "onneksi" ja Arina Vlâsjewna laski hiljaa pienen, pehmeän kätensä hänen leveille ja kankeille kämmenilleen.
— No niin, — kysäisi äiti, kotvasen kuluttua, — eikö tehonnut?
— Kahta hullummin rupesi käymään, — vastasi toinen, välinpitämättömästi naurahtaen.