— Mitäs sitten?
— Mitäkö? — toisti Bazârow. — Arvatkaas!
— Ei minusta arvaajaksi.
— No sitten minä sanon: minä tahtoisin … yhden noista ruusuista.
Fênitshka nauramaan taas, oikein löi kätensä yhteen: Bazârowin pyyntö oli hänestä niin lystikäs. Hän nauroi, mutta hyvältä kumminkin tuntui tuo huomaavaisuus.
— Kernaasti, kernaasti, — virkkoi Fênitshka vihdoinkin, kumartui lavitsaa kohti ja rupesi valikoimaan ruusuja. — Valkoisenko tahdotte vai punaisen?
— Punaisen, en kovin suurta.
Fênitshka oikaisihe.
— Kas tässä, — virkkoi hän, mutta tempasi kätensä äkkiä takaisin, katsahti sitten, huultaan puraisten, lehtimajan ovelle ja rupesi kuuntelemaan.
— Mitäs nyt? — kysyi Bazârow. — Nikolai Petrôwitshko?