— Ei … he lähtivät pellolle … enkä minä heitä pelkääkään … mutta Pâvel Petrôwitsh… Minusta näytti…
— Mitä näytti?
— Niinkuin he olis kävelleet tästä ohi. Ei … ei näy ketään. Kas tässä. — Fênitshka antoi ruusun Bazârowilie.
— Miksikä te pelkäätte tuota Pâvel Petrôwitshia?
— He säikyttelevät minua myötäänsä. Eihän he juuri sano mitään, mutta niin vaan katselevat kummallisesti. Ettehän tekään hänestä tykkää. Ennen te alinomaa, muistattehan, väittelitte hänen kanssaan. Enhän minä tiennyt, mistä te milloinkin kiistelitte, mutta sen minä kyllä huomasin, että te pyörittelitte häntä noin vaan…
Ja Fênitshka näytti käsillään, mitenkä Bazârow hänen mielestään Pâvel
Petrôwitshia pyöritteli. Bazârow myhähti.
— Entäs jos hän olis päässyt voitolle, — kysäisi hän, — olisitteko te ruvennut puolustamaan minua?
— Jopas jo minusta teidän puolustajaksenne! Ei maar. Kuka teidän kanssanne tulee toimeen!
— Niinkö luulette? Mutta minäpä tiedän käden, joka kaatais minut maahan yhdellä ainoalla sormella, jos vaan tahtoisi.
— Mikäs käsi se semmoinen on?