— Ette muka tiedä sitä. Haistelkaapas tätä ruusua: mikä erinomainen tuoksu tässä kukassa, jonka te annoitte minulle!
Fênitshka kurotti kaulaansa, lähentäen kasvonsa likemmäs kukkaa… Huivi oli häneltä solahtanut alas päästä hartioille, tuoden näkyville tuuhean tukan, välkkyvän, hiukan hajaantuneen.
— Malttakaas, niin haistellaan yhdessä, — virkkoi Bazârow, kumartui eteenpäin ja painoi palavan suudelman hänen avonaisille huulilleen.
Fênitshka säpsähti, ponnistihe molemmin käsin hänen rintaansa vasten, mutta ponnistihe heikosti vain, niin että Bazârow sai uudistaneeksi ja pitkittäneeksi suudelmaansa.
Kuiva yskäys kuului syrenien takaa. Fênitshka siirtyi silmänräpäyksessä lavitsan toiseen päähän. Pâvel Petrôwitsh astui näkyviin, kumarsi hiukan, virkkoi sitten omituisen häjyllä alakuloisuudella: "tekö täällä"? ja katosi. Fênitshka kokosi samassa kaikki ruusunsa ja läksi lehtimajasta ulos.
— Pahoin te teitte, Jevgêni Vasiljewitsh, — kuiskasi hän mennessään. Teeskentelemätön nuhde helähti tuossa hänen kuiskauksessaan.
Bazârowin mieleen muistui äsken tapahtunut toinenkin kohtaus, ja häntä hävetti, iletti ja harmitti yht'aikaa. Mutta pian hän taas puisteli päätään, ivallisesti onnitellen itseään siitä, että hän nyt on "oikein muodollisesti joutunut haaveilevain rakastajain kirjoihin". Sen tehtyään hän läksi omaan huoneesensa.
Mutta Pâvel Petrôwitsh astui puutarhasta verkkaisin askelin metsikköön asti. Siellä hän viipyi jotenkin kauan, kunnes palasi aamiaispöytään. Hänet nähtyään Nikolai Petrôwitsh huolestuneena tiedustelemaan, onko hän oikein terve: siksi mustanpuhuvilta hänen kasvonsa näyttivät.
— Tiedäthän — vastasi Pâvel Petrôwitsh tyynesti, — että minua välisti vaivaa sapen tunkeutuminen suoniin.