Parin tunnin perästä hän kolkutti Bazârowin ovea.
— Minun täytyy pyytää anteeksi, että häiritsen teitä teidän tieteellisissä toimissanne, — aloitti hän, istahtaen tuolille akkunan viereen ja nojaten molemmin käsin kauniisen, norsunluisella rivalla varustettuun kävelykeppiin (tavallisesti hän ei käyttänyt keppiä) — mutta minä olen pakotettu pyytämään, että suvaitsisitte suoda minulle viisasen minuttia ajastanne … ei enempää.
— Minun aikani on kokonaan teidän käytettävissänne, — vastasi
Bazârow, jonka kasvoille oli elähtänyt omituinen ilme, heti kuin
Pâvel Petrôwitsh oli astunut kynnyksen yli.
— Viisi minuttia riittää varsin hyvin. Pyydän saada tehdä erään kysymyksen.
— Kysymyksenkö? Ja minkä?
— Suvaitkaahan kuulla. Ensi aikoina oleskellessanne veljeni talossa, silloin kuin minä en vielä kieltänyt itseltäni mielihyvää haastella teidän kanssanne, minulla oli tilaisuus useinkin kuulla teidän ajatuksianne monenlaisista asioista, mutta mikäli minä muistan, ei meidän kesken eikä minun läsnäollessani puhe milloinkaan sattunut kaksintaisteluihin, yleensä duelliin. Sallikaa kysyäni, mikä teidän mielipiteenne tästä asiasta on?
Bazârow, joka jo oli ollut astua Pâvel Petrôwitshia tervehtimään, istahti pöydän kolkalle, pannen kädet ristiin rinnalleen.
— Minun mielipiteeni — sanoi hän — on tämä: teoreetiselta kannalta katsottuna duelli on typeryyttä, mutta käytännölliseltä…, no niin, se on toinen asia.
— Toisin sanoen, teidän ajatuksenne, jos teidät oikein ymmärsin, on se, että, olkoonpa teidän teoreetinen mielipiteenne duellista mikä hyvänsä, käytännössä te ette kumminkaan sietäisi solvausta, vaan vaatisitte tyydytystä.
— Te arvasitte ajatukseni ihan täsmälleen.