Bazârow seisoi hetken aikaa ovessa ja huudahti sitte: "Hyi perhana! Kyll'on kaunista, ja niin typerää! Jopa tekaistiin aika komedia! Tuolla tavoinhan opetetut koirat takakäpälillään tanssivat. Mutta mahdotonhan minun oli kieltäytyä; hän olisi kukaties lyönyt minua, ja silloin… — Bazârow kalpeni jo pelkästä tuosta ajatuksesta; koko hänen ylpeytensä kavahti pystyyn — silloin minä olisin kuristanut hänet siihen paikkaan kuin kissanpoikasen."
Hän palasi mikroskoopinsa ääreen, mutta sydän oli ruvennut liikehtimään, ja levollisuus, kokeissa niin välttämätön, oli tiessään.
"Hän mahtoi nähdä meidät tänään", ajatteli hän; "mutta oikeinkohan hän nyt veljensä puolesta sotisopaan käy? Onkos tuo nyt sitten vaarallista: yksi suudelma? Tässä piilee jotain muuta. Mutta … eihän vaan lienekin itse rakastunut? Aivan varmaan; rakastunut hän on; se on selvä kuin päivä. Senkin pergamentti! … Ilkeältä tuntuu…" päätti hän … "ilkeältä koko juttu, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä. Ensinnäkin täytyy panna otsansa maalitauluksi, ja joka tapauksessa lähteä pois … ja sitten tuo Arkâdi … ja tuo hertunterttu Nikolai Petrôwitsh… Ilkeätä, ilkeätä!"
Päivä kului omituisen hiljaisesti ja nuivasti. Näytti kuin ei Fênitshkaa olisi olemassakaan; hän istui pienessä huoneessaan, kuni hiiri loukossa. Nikolai Petrôwitsh näytti huolestuneelta. Hänelle oli ilmoitettu, että nisuun, josta hän oli toivonut niin paljon, oli ilmestynyt ruostetta. Pâvel Petrôwitshin jäätävä kohteliaisuus se masensi kaikkien mielet, yksin Prokôfjitshinkin.
Bazârow aloitti jo kirjeen isällensä, mutta repäisi sen rikki ja heitti pöydän alle.
"Jos kuolen", mietti hän, "niin saavatpahan tietää. Enkä kuolekaan.
En. Kauan minä vielä saan värjätellä tässä maailmassa."
Hän käski Pjotrin tulemaan luokseen huomenissa heti aamun sarastaessa tärkeälle asialle. Pjotr mietti silloin, että kyllä kai se herra tahtoo ottaa hänet mukaansa Pietariin. Myöhään pani Bazârow maata, mutta näki koko yön rauhattomia, sekasotkuisia unia… Rouva Odintsôw pyöri hänen edessään, ollen samalla hänen äitinsä, ja tuon rouvan perässä astua hiiviskeli pikkuinen, mustaviiksinen kissa, ja tämä kissa oli Fênitshka, mutta Pâvel Petrôwitsh oli hänen silmissään kokonainen metsä, jonka kanssa hänen sittenkin tulee tapella…
Pjotr herätti hänet kello neljä. Hän pukeutui heti ja läksi Pjotrin kanssa ulos.
Aamu oli kaunis ja raitis: pieniä, monenkarvaisia pilviä leijui pehmoisina lampaina taivaan kalvakanheleällä sinertävällä kuvulla; hienoa kastetta oli laskeunut puille ja ja lehdille, ja hopeana se kimalteli lukinkinoissa; kostea, tumma oli maa, näytti kuin siinä vieläkin tuntuisi aamuruskon punertava jälki; taivaalla raikui kaikkialta leivosten lirityksiä. Bazârow astui lehdikkoon, istahti siimekseen sen rinteellä ja nyt vasta ilmoitti Pjotrille, millaista palvelusta häneltä odotetaan. Sivistynyt lakeija säikähti pahanpäiväiseksi, mutta Bazârow lohdutti häntä, ett'ei hänellä tule olemaan muuta tehtävänä kuin taampaa katsella vain, ja ett'ei hänen tarvitse peljätä mitään edesvastausta.
— Mutta aatteles, — lisäsi hän, — aatteles, kuinka tärkeä tehtävä sinun osallesi lankee!