Pjotr levitti kätensä, laski silmät maahan ja nojausi koivun runkoa vasten, kasvoiltaan ihan vihreänä.
Tie Mârjinosta kiersi lehtoa. Kevyt tomu peitti sen vielä yhtenäisenä hurstina; siihen ei ollut vielä pyörä eikä ihmisjalka koskenut. Bazârow katseli vaistomaisesti pitkin tietä, repien maasta heinänkorsia ja pureskellen niitä. "Kauheata tyhmyyttä", hoki hän myötäänsä itsekseen. Aamun viileä puistatti häntä pari kertaa… Alakuloisena katsahti häneen Pjotr, mutta Bazârow myhähti vain: häntä ei pelottanut.
Kuului kavion kopina tieltä… Puitten takaa tuli näkyviin talonpoika. Hän ajoi edellään kahta yhteen kytkettyä hevosta ja katsahti ohikulkiessaan Bazârowiin vähän omituisesti, lakkiaan nostamatta, ja tämä seikka hämmästytti Pjotria: se oli hänen mielestään paha enne.
"Tuokin tuossa on noussut aikaisin", ajatteli Bazârow; "mutta hän menee kumminkin työhön ja toimeen; entäs me?"
— Jo hyö taitavat tulla; — kuiskasi Pjotr äkkiä. Bazârow nosti päänsä ja huomasi Pâvel Petrôwitshin.
Hänellä oli yllään kevyt ruudukas takki ja jalassa aivan lumivalkoiset housut. Hän astui kiirein askelin, kainalossaan viheriään verkaan kääräisty lipas.
— Suokaa anteeksi; olette nähtävästi saaneet odottaa minua, — virkkoi hän, kumartaen ensin Bazârowille, sitten Pjotrille, jossa hän tällä haavaa kunnioitti jotain sekundantin tapaista. — En tahtonut herättää omaa kamaripalvelijaani.
— Eikös mitä, — vastasi Bazârow, — vast'ikäänpä mekin tultiin.
— Vai niin? No sitä parempi! — Pâvel Petrôwitsh vilkaisi ympärilleen. — Ei näy ketään. Meitä ei siis kukaan häiritse… Sopiihan meidän siis ryhtyä toimeen.
— Ryhdytään vaan.