— Uusia selityksiä luullakseni ette vaadi?
— En.
— Suvaitsetteko ladata? — kysyi Pâvel Petrôwitsh, ottaen pistoolit ulos laatikosta.
— Enkä. Ladatkaa te; minä sillä välin mittaan askeleet. Minulla on pitemmät jalat, — lisäsi Bazârow naurahtaen. — Yks, kaks, kolme…
— Jevgêni Vasiljewitsh, — sai Pjotr vaivoin sanotuksi, vavisten kuin horkassa, — oli mitä oli, mutta syrjään minä lähden.
— Neljä, viis … lähde, veikkonen, lähde, mene vaikka puun taakse ja tuki korvasi, älä vaan silmiäsi kiinni pane; mutta jos ken maahan kupsahtaa, niin juokse auttamaan. Kuus … seitsemän … kahdeksan… — Bazârow pysähtyi. — Joko riittää? — virkkoi hän, kääntyen Pâvel Petrôwitshiin, — vai pannaanko kaksi lisää?
— Kuinka tahdotte, — vastasi toinen, lyöden toista luotia piippuun.
— Pannaan sitten. — Bazârow veti saappaankärjellä maahan viivan. — Kas tässä barrieeri. Niin vähienkin: kuinkas monta askelta me astutaan barrieerista ulos? Se on tärkeä kysymys sekin. Eilen siitä ei diskuteerattu.
— Kymmenen minun mielestäni, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, ojentaen
Bazârowille molemmat pistoolit. — Olkaa hyvä ja valitkaa.
— Olen hyvä ja valitsen. Mutta myöntäkää, Pâvel Petrôwitsh, että tämä meidän ottelumme on omituinen laadultaan, ihan naurettaviin. Katsokaas vaan tuota meidän sekundanttimme naamataulua.