Kâtja häristi hänelle sormeansa.
— Sepä kummallista, — sanoi hän. — Sisko ei ole koskaan ollut teille niin suopea kuin juuri tähän aikaan, nyt paljoa enemmän kuin ensi kertaa täällä käydessänne.
— Vai niin?
— Ettekö ole huomannut sitä? Ettekö ole hyvillänne siitä?
Arkâdi vaipui ajatuksiinsa.
— Millähän minä olisin saattanut ansaita Anna Sergêjewnan suosion?
Kenties sillä, että toin hänelle äiti vainajanne kirjeet.
— Sillä kanssa, ja on niitä muitakin syitä, mutta en sano, mitä.
— Miks'ette?
— En sano.
— Oo, tiedänhän sen: te olette hyvin itsepäinen.