— Niin olenkin.
— Ja tarkkasilmäinen.
Kâtja katsahti syrjästä Arkâdiin.
— Kenties. Harmittaako se teitä? … Sanokaas mitä te ajattelette nyt?
— Minä ajattelen, että mistähän teihin on tullutkaan tuo tarkkasilmäisyys, ja sitä teissä todellakin on. Tehän olette niin arka, epäluuloinen; tehän vierotte kaikkia…
— Minä olen ollut niin paljon yksinäni; pakostakin siinä tulee miettiväiseksi. Mutta vieronkohan minä kaikkia?
Arkâdi loi kiitollisen silmäyksen Kâtjaan.
— Tuo saattaa kyllä olla totta, — sanoi hän sitten; — mutta harvoinpa tuota mietinnän lahjaa tapaa ihmisissä, joilla on sellainen asema kuin teillä, minä tarkoitan, jotka ovat niin varakkaita; heidän, niinkuin tsaarienkin luokse on työläs päästä.
— Enhän minä ole rikas.
Arkâdi tuli ymmälle eikä ensi hätään käsittänyt Kâtjaa. "Niin vainenkin", ajatteli hän itsekseen; "tilahan onkin sisaren." Tuo ajatus ei ollut hänelle vastenmielinen.