Bazârow katsahti häneen terävästi, melkein läpitunkevasti.
— Jopa sinä siitä kovin pahaksesi panisit. Minusta tuntuu, että sinä olet jo eronnut minusta. Sinä olet tuoreskainen semmoinen ja puhtoinen … mahtaa ne sinun asiasi Anna Sergêjewnan kanssa käydä ihan erinomaisesti.
— Mitkä minun asiani Anna Sergêjewnan kanssa?
— Etkös sinä juuri hänen tähtensä tullut tänne kaupungista, lellipoika? Niin vainenkin: kuinkas ne sunnuntaikoulut siellä edistyvät? Etkös sinä sitten ole rakastunut häneen? Vai joko sinunkin on tullut aika näytellä kainoa?
— Jevgêni, tiedäthän minun aina olleen suoran sinun kanssasi; minä vakuutan, minä vannon, että olet erehtynyt.
— Hm! Uusi sana, — huomautti Bazârow puoliääneen. — Mutta turhanpäiten sinä kiivastelet: minulle tuo juttu on aivan yhdentekevää. Romantiko sanoisi, minä tunnen sen, että meidän tiemme alkavat haarautua eri suunnille, mutta minä sanoa päläytän, että me olemme kyllästyneet toisiimme.
— Jevgêni!…
— Mitäs se sen vaarallisempaa olisi, kultaseni! Kyllästyy sitä maailmassa paljoa parempaankin! Mutta emmeköhän nyt sano jäähyväisiä toisillemme? Siitä saakka kuin tänne tulin, minusta tuntuu sanomattoman ilkeältä, ikäänkuin olisin lukenut kyllikseni Gogolin kirjeitä Kalûgan kuvernöörskalle.[21] Min'en antanut hevosiakaan riisua.
— Se on mahdotonta!
— Miksi?